Aikakausien Toivo

Luku 66—Väittelyn ristitulessa

“Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika hän on?” AT 575.1

Papit ja hallitusmiehet olivat ääneti kuunnelleet Kristuksen teräviä moitteita. He eivät voineet kumota Hänen syytöksiään. Mutta sitä lujemmin he päättivät kietoa Hänet, ja tämä tarkoituksenaan he “lähettivät Hänen luokseen hurskaiksi tekeytyviä urkkijoita, saadakseen Hänet kiinni jostakin sanasta, niin että voisivat antaa Hänet esivallalle ja maaherran käsiin”. He eivät lähettäneet vanhoja fariseuksia, jotka Jeesus oli usein kohdannut, vaan nuoria miehiä, jotka olivat innokkaita ja kiihkeitä ja joita he eivät luulleet Jeesuksen tuntevan. Heitä seurasi muutamia herodilaisia, joiden tuli kuunnella Kristuksen sanoja, voidakseen todistaa Häntä vastaan oikeudessa. Fariseukset ja herodilaiset olivat olleet katkeria vihamiehiä, mutta nyt heitä yhdisti viha Kristusta kohtaan. AT 575.2

Fariseuksia oli aina suututtanut roomalaisten verojen kiskoilta. Heidän mielestään verojen maksaminen oli vastoin Jumalan lakia. Nyt he huomasivat tilaisuuden kietoa Jeesus ansaan. Urkkijat tulivat Hänen luokseen ja sanoivat viattoman näköisinä, ikäänkuin olisivat halunneet tietää velvollisuutensa: “Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut ja opetat oikein etkä katso henkilöön, vaan opetat Jumalan tietä totuudessa. Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?” AT 575.3

Jos sanat “‘me tiedämme’, että sinä puhut ja opetat oikein” olisivat olleet vilpittömät, ne olisivat olleet ihmeellinen tunnustus. Mutta ne lausuttiin pettämistarkoituksessa, ja siitä huolimatta niiden todistus oli tosi. Fariseukset tiesivät Jeesuksen puhuvan ja opettavan oikein, ja heidät tullaan kerran tuomitsemaan oman todistuksensa mukaan. AT 576.1

Kysymyksen esittäjät luulivat kyllin hyvin salanneensa tarkoituksensa Jeesukselta, mutta tämä luki heidän sydäntään kuin avointa kirjaa ja huomasi heidän petollisuutensa. “Miksi kiusaatte minua?” Hän sanoi. Täten Hän antoi heille merkin, jota he eivät olleet pyytäneet, osoittamalla nähneensä heidän salatun tarkoituksensa. He hämmentyivät yhä enemmän, kun Hän lisäsi: “Tuokaa denaari minun nähdäkseni.” He toivat sen ja Hän kysyi heiltä: “Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?” He vastasivat Hänelle: “Keisarin.” Osoittaen rahassa olevaa kirjoitusta Jeesus sanoi: “Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on.” AT 576.2

Urkkijat olivat odottaneet Jeesuksen vastaavan heidän kysymykseensä suoraan joko tavalla tai toisella. Jos Hän sanoisi, että oli laitonta antaa veroa keisarille, asia ilmoitettaisiin roomalaisille viranomaisille ja Hänet vangittaisiin kapinaan kiihottamisesta. Mutta jos Hän julistaisi veron maksamisen lailliseksi, he aikoivat syyttää Häntä kansan edessä Jumalan lain vastustamisesta. Nyt he tunsivat itsensä nolatuiksi ja voitetuiksi. Heidän suunnitelmansa olivat menneet sekaisin. Se nopea tapa, jolla heidän kysymykseensä oli vastattu, sai heidät aivan sanattomiksi. AT 576.3

Kristuksen vastaus ei ollut välttelevä, se oli suora vastaus kysymykseen. Pitäen kädessään roomalaista rahaa, johon oli painettu keisarin nimi ja kuva, Hän selitti, että koska he elivät Rooman vallan suojeluksen alaisina, heidän tuli antaa sille vallalle sen vaatima tuki, mikäli se ei ollut ristiriidassa korkeamman velvollisuuden kanssa. Mutta samalla kun he olivat rauhallisia, lainkuuliaisia kansalaisia, heidän oli aina ensimmäiseksi toteltava Jumalaa. AT 576.4

Vapahtajan sanat “antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on” sisälsivät ankaran moitteen juonittelevia juutalaisia kohtaan. Jos he olisivat uskollisesti täyttäneet velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, heistä ei olisi tullut sorrettu vieraan vallan alainen kansa. Rooman lippu ei olisi liehunut Jerusalemin yllä, roomalainen sotilas ei olisi seissyt heidän porteillaan, roomalainen maaherra ei olisi hallinnut heidän muuriensa sisäpuolella. Juudan kansa kärsi rangaistustaan, koska se oli luopunut Jumalasta. AT 576.5

Kun fariseukset kuulivat Kristuksen vastauksen, “ihmettelivät he ja jättivät Hänet ja menivät pois”. Hän oli nuhdellut heidän ulkokultaisuuttaan ja omahyväisyyttään, ja näin tehdessään Hän oli tuonut julki erään suuren periaatteen, joka selvästi määrää ihmisen velvollisuuden rajat hallitusta kohtaan ja hänen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Monen mieltä kiusannut kysymys oli nyt ratkaistu. Tämän jälkeen he aina noudattivat oikeata periaatetta. Ja vaikka monet poistuivat pettyneinä, he näkivät, että kysymykseen sisältyvä periaate oli selvästi tuotu julki, ja he ihmettelivät Kristuksen kaukonäköistä arvostelukykyä. AT 577.1

Tuskin olivat fariseukset vaienneet, kun saddukeukset tulivat viekkaine kysymyksineen. Nämä kaksi puoluetta vastustivat katkerasti toisiaan. Fariseukset pitivät tarkoin kiinni perimätavoista. He olivat tarkkoja ulkonaisista menoista, peseytyivät ja paastosivat ahkerasti, pitivät pitkiä rukouksia ja antoivat almuja huomiotaherättävällä tavalla. Mutta Kristus selitti heidän tekevän tyhjäksi Jumalan lain opettamalla oppeja, jotka ovat ihmisten käskyjä. Lahkona he olivat tekopyhiä ja ulkokullattuja, mutta heidän joukossaan oli todella hurskaita yksilöitä, jotka ottivat vastaan Kristuksen opetukset ja tulivat Hänen opetuslapsikseen. Saddukeukset hylkäsivät fariseusten perimä- tavat. He tunnustivat uskovansa suurimman osan Kirjoituksista ja pitävänsä niitä toimintansa ohjeena, mutta itse asiassa he olivat epäilijöitä ja materialisteja. AT 577.2

Saddukeukset kielsivät enkelien olemassaolon, kuolleitten ylösnousemuksen ja opin tulevasta elämästä palkintoineen ja rangaistuksineen. Kaikissa näissä kohdissa he erosivat fariseuksista. Näiden kahden lahkon välillä oli ylösnousemus erikoinen riidan aihe. Fariseukset olivat lujasti uskoneet ylösnousemukseen, mutta näissä väittelyissä heidän käsityksensä ihmisen tulevasta. Tilasta hämmentyivät. Kuolema tuli heille selittämättömäksi salaisuudeksi. Heidän kykenemättömyytensä kumota saddukeusten väitteet oli heille alituisena suuttumuksen aiheena. Näiden kahden lahkon väliset keskustelut päättyivät tavallisesti vihaisiin väittelyihin, jotka yhä enemmän loitonsivat heitä toisistaan. AT 577.3

Saddukeusten lukumäärä oli paljon pienempi kuin heidän vastustajiensa, eikä heillä ollut yhtä voimakasta vaikutusta kansaan, mutta monet heistä olivat varakkaita, ja näin heillä oli rikkauteen perustuvaa vaikutusvaltaa. Heihin kuuluivat useimmat papit, ja heidän keskuudestaan valittiin tavallisesti ylimmäinen pappi. Tämä tapahtui kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, etteivät he toisi julki kerettiläisiä mielipiteitään. Fariseusten lukumäärän ja kansansuosion vuoksi saddukeusten oli pakko tehdä näennäisiä myönnytyksiä oppeihinsa nähden hoitaessaan jotakin papillista tehtävää, mutta juuri se seikka, että heitä voitiin valita sellaisiin tehtäviin, lisäsi heidän väärien mielipiteittensä vaikutusta. AT 577.4

Saddukeukset eivät hyväksyneet Jeesuksen opetuksia, sillä he eivät tunnustaneet sen hengen, joka Häntä ohjasi, voivan esiintyä tällä tavalla, ja Hänen opetuksensa Jumalasta ja tulevasta elämästä oli heidän oppiensa vastainen. He uskoivat Jumalaan ainoana ihmistä korkeampana olentona, mutta he väittivät, että kaikkea ohjaava kaitselmus ja Jumalan ennaltanäkeminen riistäisi ihmiseltä vapaan siveellisen toiminnan ja alentaisi hänet orjan asemaan. Heidän uskonsa mukaan Jumala, luotuaan ihmisen, oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan, riippumattomaksi mistään korkeammasta voimasta. Heidän mielestään ihminen sai vapaasti hallita omaa elämäänsä ja ohjata maailmantapahtumia ja he uskoivat, että hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään. He kielsivät, että Jumalan Henki toimisi ihmisten välityksellä tai luonnollisin keinoin. Kuitenkin he ajattelivat, että ihminen saattoi päästä korkeammalle käyttämällä luonnonlahjojaan oikealla tavalla, ja että hän saattoi puhdistua noudattamalla ankaria ja tarkkoja vaatimuksia. AT 578.1

Heidän käsityksensä Jumalasta vaikutti heidän omaan luonteeseensa. Koska heidän käsityksensä mukaan Hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa ihmistä kohtaan, niin vähän hekään välittivät toisista ihmisistä, eikä heillä ollut paljon mitään yhteyttä keskenään. Koska he eivät tunnustaneet Pyhän Hengen vaikutusta ihmisen toimintaan, heidän elämästään puuttui Hänen voimansa. Muitten juutalaisten tavoin he suuresti kerskailivat esikoisoikeudestaan Aabrahamin lapsina ja lain vaatimusten tarkasta noudattamisesta, mutta heiltä puuttui Aabrahamin usko ja hyvyys. Heidän myötätuntonsa piiri oli hyvin suppea. He uskoivat, että jokaisen ihmisen on mahdollista hankkia elämän mukavuuksia ja siunauksia, eivätkä toisten puutteet ja kärsimykset näin ollen liikuttaneet heitä. He elivät vain itseään varten. AT 578.2

Sanoillaan ja teoillaan Kristus todisti jumalallisesta voimasta, joka saa aikaan yliluonnollisia asioita, tulevasta elämästä tämän elämän jälkeen ja Jumalasta ihmislasten Isänä, joka aina valvoo heidän tosi parastaan. Hän osoitti Jumalan voiman ilmenevän hyvyytenä ja säälinä, mikä oli moite saddukeusten itsekästä eristäytyneisyyttä kohtaan. Hän opetti, että Jumala vaikuttaa ihmissydämeen Pyhän Henkensä kautta sekä hänen ajalliseksi että iankaikkiseksi parhaakseen. Hän osoitti, miten suuri erehdys on luulla ihmisvoiman saavan aikaan sen luonteen muutoksen, jonka yksin Jumalan Henki voi aiheuttaa. AT 578.3

Saddukeukset olivat päättäneet saada ihmiset epäilemään näitä Hänen opetuksiaan. Haastaessaan riitaa Jeesuksen kanssa he olivat varmat siitä, että saisivat Hänet huonoon maineeseen, vaikkakaan eivät saisi Häntä tuomituksi. Ylösnousemus oli aihe, jossa he päättivät kuulustella Häntä. Jos Hän olisi yhtä mieltä heidän kanssaan, Hän loukkaisi fariseuksia yhä enemmän. Jos Hän taas olisi toista mieltä, he aikoivat saattaa Hänen opetuksensa naurunalaiseksi. AT 579.1

Saddukeukset ajattelivat, että jos ihmisen ruumis sekä kuolemattomuuden että kuolevaisuuden tilassa on muodostunut samoista aineosista, niin noustuaan kuolleista sen täytyy olla lihaa ja verta, ja iankaikkisessa elämässä se tulee jatkamaan täällä keskeytynyttä elämäänsä. Siinä tapauksessa he päättelivät maallisten suhteitten tulevan jatkumaan, miehen ja vaimon jälleen liittyvän toisiinsa, avioliiton tulevan täydelliseksi ja kaikkien asiain jatkuvan samoin kuin ennen kuolemaa, niin että tämän elämän heikkoudet ja intohimotkin säilyvät iankaikkiseen elämään. AT 579.2

Vastatessaan heidän kysymyksiinsä Jeesus kohotti tulevan elämän verhoa. Hän sanoi: “Ylösnousemuksessa ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niinkuin enkelit taivaassa.” Hän osoitti, että saddukeusten usko oli väärä. Heillä oli väärät perusteet. “Te eksytte”, Hän lisäsi, “koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa”. Hän ei syyttänyt heitä kuten fariseuksia tekopyhyydestä vaan väärästä käsityksestä. AT 579.3

Saddukeukset kuvittelivat noudattavansa Kirjoituksia tarkemmin kuin ketkään muut ihmiset. Mutta Jeesus osoitti, etteivät he olleet tunteneet niiden todellista merkitystä. Tämän tuntemuksen ihminen saa vain Pyhän Hengen valistamana. Hän sanoi sen seikan, etteivät he tunne Kirjoituksia eivätkä Jumalan voimaa, olevan heidän uskonsa sekavuuden ja heidän pimeytensä syynä. He koettivat saada Jumalan salaisuudet rajallisen järkensä piiriin. Kristus kehoitti heitä avaamaan sydämensä niille pyhille totuuksille, jotka avartaisivat ja vahvistaisivat ymmärrystä. Tuhannet ihmiset eivät usko siksi, että heidän rajallinen mielensä ei voi käsittää Jumalan salaisuuksia. He eivät voi selittää Jumalan voiman ihmeellistä ilmenemistä Hänen kaitselmuksessaan, siksi he kieltävät sellaisen voiman osoitukset pannen ne luonnonvoimien tilille, joita he vielä vähemmän voivat käsittää. Meitä ympäröivien salaisuuksien ainoa avain on siinä, että tunnustamme niissä kaikissa Jumalan läsnäolon ja voiman. Ihmisten tulisi tunnustaa Jumala koko maailmankaikkeuden Luojaksi, kaiken hallitsijaksi ja toimeenpanijaksi. Heidän täytyy saada avarampi käsitys Hänen luonteestaan ja Hänen vaikutuksensa salaisuudesta. AT 579.4

Kristus lausui kuulijoilleen, että ellei olisi kuolleitten ylösnousemusta, ei kirjoituksista, joihin he tunnustivat uskovansa, olisi mitään hyötyä. Hän sanoi: “Mutta mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille, sanoen: ‘Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.” Jumala pitää asioita, joita ei ole, ikäänkuin ne olisivat. Hän näkee lopun alusta ja katselee työnsä tulosta, ikäänkuin se olisi jo loppuun suoritettu. Kalliit vainajat Aadamista viimeiseen vanhurskaaseen kuolleeseen asti tulevat kuulemaan Jumalan Pojan äänen ja tulevat esille haudoistaan iankaikkiseen elämään. Jumala on oleva heidän Jumalansa, ja he tulevat olemaan Hänen kansansa. Jumalan ja ylösnousseitten pyhien välillä tulee olemaan läheinen ja hellä suhde. Tätä suhdetta, joka sisältyy Hänen tuleviin suunnitelmiinsa, Hän pitää jo vallitsevana. Kuolleet ovat Hänelle eläviä. AT 580.1

Kristuksen sanat tukkivat saddukeusten suun. He eivät voineet vastata Hänelle. Hän ei ollut lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähintäkään aihetta tuomita. Hänen vastustajansa eivät olleet saavuttaneet muuta kuin kansan halveksumisen. AT 580.2

Fariseukset eivät kuitenkaan epäilleet, etteivätkö he saisi Häntä puhumaan sellaista, jota he voisivat käyttää Häntä vastaan. He taivuttivat erään viisaan kirjanoppineen kysymään Jeesukselta, mikä lain kymmenestä käskystä on tärkein. AT 580.3

Fariseukset olivat korostaneet neljää ensimmäistä käskyä, jotka esittivät ihmisen velvollisuuden Luojaansa kohtaan, paljon tärkeämpinä kuin muita kuutta, jotka määräävät ihmisen velvollisuuden lähimmäistään kohtaan. Seuraus oli, että heidän käytännöllisestä hurskaudestaan puuttui paljon. Jeesus oli osoittanut ihmisille heidän suuret puutteensa ja opettanut hyvien töiden välttämättömyyttä sanoen, että puu tunnetaan hedelmistään. Tästä syystä Häntä oli syytetty siitä, että Hän asetti kuusi viimeistä käskyä neljän ensimmäisen edelle. AT 580.4

Lainoppinut lähestyi Jeesusta kysyen suoraan: “Mikä on ensimmäinen kaikista käskyistä?” Jeesuksen vastaus on suora ja vakuuttava: “Ensimmäinen on tämä: ‘Kuule, Israel, Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi’. Tämä on ensimmäinen käsky.” Toinen on ensimmäisen kaltainen, sanoi Kristus, sillä se johtuu siitä: “‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ Ei ole mitään käskyä suurempaa kuin nämä.” “Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” AT 581.1

Kymmenestä käskystä sisältyy neljä ensimmäistä tähän suureen käskyyn: “Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi.” Viimeiset kuusi sisältyvät tähän: “Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” Molemmat nämä käskyt ilmaisevat rakkauden periaatteen. Emme voi pitää ensimmäistä ja rikkoa toista tai pitää toista ja rikkoa ensimmäistä. Kun Jumalalla on Hänelle kuuluva paikkansa sydämen valtaistuimella, annamme lähimmäisellemmekin oikean paikan. Me rakastamme häntä kuten itseämme. Ja vain rakastaessamme Jumalaa yli kaiken me voimme puolueettomasti rakastaa lähimmäistämme. AT 581.2

Ja koska kaikkiin käskyihin sisältyy rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, ei yhtäkään niistä voida rikkoa loukkaamatta tätä periaatetta. Täten Kristus opetti kuulijoilleen, ettei Jumalan lakiin kuulu monia eri käskyjä, joista toiset ovat hyvin tärkeitä ja toiset vähemmän tärkeitä, niin että ne voidaan rankaisematta jättää huomioonottamatta. Herramme esittää neljä ensimmäistä ja kuusi viimeistä käskyä jumalallisena kokonaisuutena ja opettaa, että rakkaus Jumalaan ilmenee kuuliaisuutena kaikille Hänen käskyilleen. AT 581.3

Kirjanoppinut, joka oli tehnyt Jeesukselle tämän kysymyksen, tunsi hyvin lain ja hämmästyi Hänen sanojaan. Hän ei odottanut Häneltä niin syvää ja perinpohjaista Kirjoitusten tuntemusta. Hän oli saanut avaramman käsityksen pyhiin käskyihin sisältyvistä periaatteista. Kokoontuneiden pappien ja hallitusmiesten edessä Hän rehellisesti tunnusti, että Kristus oli oikein selittänyt lain, sanoen: AT 581.4

“Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi Hän on, ja ettei ketään muuta ole, paitsi Hän. Ja rakastaa Häntä kaikesta sydämestään ja kaikesta ymmärryksestään ja kaikesta voimastaan, ja rakastaa lähimmäistään niinkuin itseänsä, se on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit.” AT 581.5

Kristuksen vastauksen sisältämä viisaus oli saanut kirjanoppineen uskomaan Häneen. Hän tiesi juutalaisten uskonnon olevan enemmän ulkonaisia menoja kuin sydämen hurskautta. Hänellä oli jonkinlainen käsitys siitä, miten arvottomia olivat pelkät muotomenouhrit ja veren vuodattaminen synnin sovitukseksi ilman uskoa. Rakkaus ja kuuliaisuus Jumalaa kohtaan ja epäitsekäs lähimmäisensä kunnioittaminen näyttivät hänestä arvokkaammilta kuin kaikki nämä muotomenot. Se, että tämä mies oli niin valmis tunnustamaan Kristuksen perustelujen olevan oikeita, ja hänen päättäväinen ja varma esiintymisensä kansan edessä osoittivat kokonaan toisenlaista henkeä, kuin mikä vallitsi papeissa ja hallitusmiehissä. Jeesuksen sydän tunsi myötätuntoa tätä rehellistä kirjanoppinutta kohtaan, joka uhmaten pappien vihaa ja hallitusmiesten uhkauksia uskalsi tuoda julki sydämensä vakaumuksen. “Kun Jeesus näki, että hän vastasi ymmärtäväisesti, sanoi Hän hänelle: ‘Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.’” AT 582.1

Kirjanoppinut oli lähellä Jumalan valtakuntaa siinä, että hän tunnusti vanhurskauden tekojen olevan Jumalalle otollisempia kuin polttouhrit ja muut uhrit. Mutta hänen olisi täytynyt tunnustaa Kristuksen jumaluus ja uskon kautta Häneen vastaanottaa voimaa tehdäkseen vanhurskauden tekoja. Muotomenot eivät olleet minkään arvoisia, ellei elävä usko liittänyt niitä Kristukseen. Siveyslakikaan ei täytä tarkoitustaan, ellei ymmärretä sen suhdetta Vapahtajaan. Kristus oli yhä uudelleen osoittanut, että Hänen Isänsä laki sisälsi jotakin syvällisempää kuin pelkkiä vaativia määräyksiä. Laissa ilmenee sama periaate, joka sisältyy evankeliumiin. Laki osoittaa ihmisen velvollisuuden ja näyttää hänelle hänen syyllisyytensä. Hänen on Kristukselta etsittävä anteeksiantoa ja voimaa tehdäkseen, mikä laki määrää. AT 582.2

Fariseukset olivat kokoontuneet aivan Jeesuksen lähelle Hänen vastatessaan kirjanoppineen kysymykseen. Nyt Hän kääntyi heidän puoleensa kysyen: “Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika Hän on?” Tämän kysymyksen tarkoitus oli koetella heidän uskoaan Messiaaseen ja osoittaa, pitivätkö he Häntä vain ihmisenä vai Jumalan Poikana. He vastasivat yhteen ääneen: “Daavidin”. Nimeä Daavidin Poika oli ennustuksissa käytetty Messiaasta. Kun Jeesus oli ilmaissut jumaluutensa suurilla ihmetöillään, kun Hän oli parantanut sairaita ja herättänyt kuolleita, ihmiset olivat kyselleet toisiltaan: “Eikö tämä ole Daavidin Poika?” Syrofoinikialainen nainen, sokea Bartimeus ja monet muut olivat pyytäneet Häneltä apua sanoen: “Herra, Daavidin Poika, armahda minua.” Matt. 15: 22. Kun Hän ratsasti Jerusalemiin, Häntä oli tervehditty riemuhuudoin: “Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen” Matt. 21: 9. Ja pienet lapsetkin olivat sinä päivänä pyhäkössä kaiuttaneet tuota ilohuutoa. Mutta monet, jotka nimittivät Jeesusta Daavidin Pojaksi, eivät tunnustaneet Hänen jumaluuttaan. He eivät käsittäneet, että Daavidin Poika oli myös Jumalan Poika. AT 582.3

Vastaukseksi lausuntoon, että Kristus oli Daavidin Poika, Jeesus sanoi: “Kuinka sitten Daavid Hengessä kutsuu Häntä Herraksi, sanoen: ‘Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen Sinun vihollisesi Sinun jalkojesi alle.’ Jos siis Daavid kutsuu Häntä Herraksi, kuinka Hän on hänen poikansa? Ja kukaan ei voinut vastata Hänelle sanaakaan; eikä siitä päivästä lähtien yksikään enää rohjennut kysyä Häneltä mitään.” AT 583.1