Aikakausien Toivo

Luku 22—Julistajan loppu

“Minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukossa yhtäkään suurempaa kuin Johannes.” AT 195.1

Johannes Kastaja oli ensimmäisenä julistanut Kristuksen valtakuntaa, ja hän joutui myös ensimmäisenä kärsimään sen puolesta. Krämaan vapaudesta ja niiden suurten kansanjoukkojen keskeltä, joita hänen sanansa olivat sinne vetäneet, hän oli nyt suljettuna vankilan muurien sisään. Hänestä oli tullut Herodes Antipaan linnoituksen vanki. Johannes oli suorittanut suuren osan julkisesta toiminnastaan Jordanin itäpuolella olevalla seudulla, joka oli Antipaan vallan alaisena. Herodes oli itse kuunnellut Johannes Kastajan saarnoja. Tuo irstas kuningas oli vapissut kuullessaan kutsun parannukseen. “Herodes pelkäsi Johannesta, koska tiesi hänet vanhurskaaksi ja pyhäksi mieheksi... Ja kun hän kuunteli häntä, tuli hän epäröivälle mielelle monesta asiasta; ja hän kuunteli häntä mielellään.” Johannes menetteli uskollisesti hänen suhteensa tuomiten hänen synnillisen liittonsa Herodiaan, veljensä vaimon kanssa. Jonkin aikaa Herodes heikosti yritti katkaista niitä himon kahleita, jotka sitoivat hänet, mutta Herodias kietoi hänet yhä lujemmin pauloihinsa ja kosti Johannes Kastajalle taivuttamalla Herodeksen heittämään hänet vankilaan. AT 195.2

Johannes oli viettänyt hyvin toimeliasta elämää, ja hänen vankeutensa kolkkous ja toimettomuus painoivat häntä raskaasti. Kun viikko toisensa jälkeen kului tuomatta mitään muutosta, joutui hän masennuksen ja epäilysten valtaan. Hänen opetuslapsensa eivät jättäneet häntä. Heille oli sallittu pääsy vankilaan, ja he toivat hänelle tietoja Jeesuksen teoista ja kertoivat, kuinka kansaa joukoittain kerääntyi Hänen luokseen. Mutta he kysyivät: Jos tämä uusi opettaja •oli Messias, miksi Hän ei tehnyt mitään Johanneksen vapauttamiseksi? Kuinka Hän saattoi sallia uskollisen edelläkävijänsä menettää vapautensa ja ehkä henkensäkin? AT 196.1

Nämä kysymykset eivät olleet jättämättä jälkiään. Johanneksen mieleen tuli epäilyksiä, joita ei koskaan muuten olisi herännyt. Saatana riemuitsi kuullessaan näiden opetuslasten sanat ja nähdessään, kuinka ne särkivät Herran sanansaattajan sydämen. Oi, kuinka usein ne, jotka luulevat olevansa hyvän miehen ystäviä ja ovat innokkaita osoittamaan uskollisuuttaan, osoittautuvatkin hänen vaarallisimmiksi vihollisikseen! Kuinka usein heidän sanansa masentavat ja lannistavat, sensijaan, että ne vahvistaisivat hänen uskoaan! AT 196.2

Johannes Kastaja ei ymmärtänyt, kuten eivät tehneet Vapahtajan opetuslapsetkaan, Kristuksen valtakunnan luonnetta. Hän odotti Jeesuksen astuvan Daavidin valtaistuimelle, ja kun aika kului., eikä Vapahtaja esittänyt mitään vaatimuksia kuninkaalliseen valtaan, Johannes hämmentyi ja tuli levottomaksi. Hän oli julistanut kansalle, että tien valmistamiseksi Herralle Jesajan ennustuksen piti täyttyä: vuoret ja kukkulat alennettakoon, koleikot tulkoot tasangoksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi. Hän oli odottanut, että ihmisylpeyden ja -voiman kukkulat alennettaisiin. Hän oli viitannut Messiaaseen miehenä, jolla on viskimensä kädessään ja joka puhdistaa puimatantereensa, joka kokoaa nisut aittaansa, mutta polttaa ruumenet sammumattomalla tulella. Profeetta Elian tavoin, jonka hengessä ja voimassa hän oli tullut Israeliin, hän odotti Herran ilmaisevan itsensä Jumalana, joka vastaa tulen kautta. AT 196.3

Johannes oli toimintansa aikana pelotta nuhdellut synnistä sekä ylhäisiä että alhaisia. Hän oli uskaltanut nuhdella kuningas Herodestakin vasten kasvoja hänen synnistään. Hän ei ollut pitänyt henkeään kalliina voidakseen täyttää hänelle määrätyn työn Ja nyt hän odotti vankilassaan, että jalopeura Juudan sukukunnasta kukistaisi sortajien ylpeyden ja vapauttaisi köyhät ja kärsivät. Mutta Jeesus näytti tyytyvän siihen, että Hän kokosi opetuslapsia ympärilleen ja paransi ja opetti kansaa. Hän söi publikaanien pöydässä, samalla kun Rooman ies päivä päivältä painoi yhä raskaammin Israelia, kun Herodes ja hänen rakastajattarensa tekivät, mitä tahtoivat, ja köyhien ja kärsivien huudot nousivat ylös taivaaseen. AT 196.4

Erämaanprofeetasta tämä kaikki tuntui käsittämättömältä salaisuudelta. Oli hetkiä, jolloin kiusaajan kuiskutukset kiduttivat hänen mieltään, ja hänen sydämeensä hiipi hirveä pelko. Olisiko mahdollista, ettei kauan toivottu Vapauttaja vielä olisikaan saapunut? Mitä sitten tarkoitti sanoma, jota hänen itsensä oli ollut pakko julistaa? Johannes oli katkerasti pettynyt työnsä tuloksiin nähden. Hän oli odottanut, että Jumalan sanomalla olisi ollut sama vaikutus kuin silloin, kun lakia luettiin Joosian ja Esran päivinä (2 Aikak. 34; Neh. 8; 9): että seuraisi perinpohjainen katumus ja palaaminen Herran luo. Tämän tehtävän onnistumiseksi hän oli uhrannut koko elämänsä. Oliko se ollut turhaa? AT 197.1

Johannes oli huolissaan nähdessään, että rakkaudesta häneen hänen omat opetuslapsensa tunsivat epäuskoa Jeesusta kohtaan. Oliko hänen työnsä heidänkin hyväkseen ollut tuloksetonta? Oliko hän ollut uskoton tehtävässään, niin että hänen työnsä nyt äkkiä lopetettiin? Jos luvattu Vapauttaja todella oli ilmestynyt ja Johannes oli havaittu kutsumukselleen uskolliseksi, eikö Jeesus nyt kukistaisi sortajan valtaa ja vapauttaisi edelläkävijäänsä? AT 197.2

Mutta Johannes Kastaja ei luopunut uskostaan Kristukseen. Hän muisti taivaasta kuuluneen äänen ja sieltä laskeutuneen kyyhkysen, Jeesuksen tahrattoman puhtauden, Pyhän Hengen voiman, joka oli tullut Johanneksen ylle, kun hän tuli Vapahtajan läheisyyteen ja profeetallisten kirjoitusten todistuksen, — nämä kaikki todistivat, että Jeesus Nasarealainen oli se Luvattu. AT 197.3

Johanneksen ei ollut tapana keskustella epäilyksistään ja huolistaan toveriensa kanssa. Hän päätti lähettää tiedustelusanoman suoraan Jeesukselle. Tämän tehtävän hän uskoi kahdelle opetuslapsistaan toivoen, että keskustelu Vapahtajan kanssa vahvistaisi heidän uskoaan ja toisi varmuuden heidän veljilleen. Ja hän kaipasi jotakin sanaa Kristukselta, joka olisi lausuttu varta vasten hänelle. AT 197.4

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo kysyen: “Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?” AT 197.5

Miten lyhyt aika olikaan kulunut siitä, kun Johannes Kastaja oli viitannut Kristukseen ja lausunut: “Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” “Hän on se, joka tulee minun jälkeeni, ja jonka kengänpaulaa minä en ole arvollinen päästämään.” Joh. 1: 29, 27. Ja nyt kysymys: “Oletko sinä se tuleva?” Tämä oli sangen katkera pettymys ihmisluonnolle. Jos Johannes, uskollinen edelläkävijä, ei ymmärtänyt Kristuksen tehtävää, mitä saattoi odottaa omaa etuaan etsivältä kansanjoukolta? AT 197.6

Vapahtaja ei heti vastannut opetuslasten kysymykseen. Heidän ihmetellessään Hänen vaitioloaan sairaita ja kärsiviä tuli Hänen luokseen parannettavaksi. Sokeat hapuilivat tietään joukon läpi, ja kaikenlaisia sairaita, toiset saapuen omin voimin, toiset ystäviensä kantamina, tunkeutui innokkaina Jeesuksen luo. Suuren Parantajan ääni tunkeutui kuurojen korviin. Vain sana tai Hänen kätensä kosketus avasi sokean silmät näkemään päivänvalon, luonnon kauneuden, ystävien hymyn ja Vapauttajan kasvot. Jeesus nuhteli tautia ja karkoitti kuumeen. Hänen äänensä kaikui kuolevien korviin, ja he nousivat terveinä ja elinvoimaisina. Pahan hengen riivaamat tottelivat Hänen sanaansa, saivat järkensä takaisin ja palvelivat Häntä. Parantaessaan kansan sairauksia Hän samalla opetti heitä. Köyhät talonpojat ja työläiset, joita rabbiinit karttoivat saastaisina, kokoontuivat lähelle Häntä, ja Hän puhui heille iankaikkisen elämän sanoja. AT 198.1

Näin päivä kului, ja Johanneksen opetuslapset-katselivat ja kuuntelivat kaikkea. Viimein Jeesus kutsui heidät luokseen ja pyysi heitä menemään ja kertomaan Johannekselle, mitä he olivat nähneet, lisäten: “Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Luuk. 7: 23. Todistus Hänen jumaluudestaan näkyi sen soveltamisessa lievittämään kärsivän ihmiskunnan hätää. Hänen kirkkautensa ilmeni Hänen alentumisessaan meidän halpaan asemaamme. AT 198.2

Opetuslapset veivät tämän sanoman, ja se riitti. Johannes muisti Messiasta koskevan ennustuksen: “Herran, Herran Henki on minun päälläni, sillä Hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta, julistamaan Herran otollista vuotta.” Jes. 61: 1, 2. Kristuksen teot eivät ainoastaan ilmaisseet Hänen olevan Messiaan, vaan osoittivat myös, millä tavalla Hänen valtakuntansa perustettaisiin. Johannekselle selvisi sama totuus kuin Elialle erämaassa, kun tuli “suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta, mutta ei Herra ollut tulessa”, ja tulen jälkeen Jumala puhui profeetalle hiljaisessa tuulen hyminässä. 1 Kun. 19: 11, 12. Näin Jeesuskin tekisi työnsä, ei aseiden kalskeella ja valtaistuimia ja kuningaskuntia kukistamalla, vaan puhumalla ihmissydä- mille siunausta tuottavalla ja itsensäuhraavalla elämällään. AT 198.3

Itsensäkieltäminen, joka oli Johanneksen elämän johtava periaate, oli myös Messiaan valtakunnan periaate. Johannes tiesi hyvin, miten vierasta tämä oli Israelin johtajien periaatteille ja toiveille. Se, mikä hhäelle oli vakuuttava todistus Kristuksen jumaluudesta, ei olisi heille mikään todistus. He odottivat sellaista Messiasta, jollaista ei ollut luvattu. Johannes näki, että Vapahtajan tehtävä saisi heidän puoleltaan osakseen vain vihaa ja tuomitsemista. Hän, edelläkävijä, joi samasta maljasta, joka Kristuksen itsensä piti tyhjentää pohjia myöten. AT 199.1

Vapahtajan sanat “Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun” olivat lievä nuhde Johannekselle. Eikä se ollutkaan turha. Ymmärtäen nyt selvemmin Kristuksen tehtävän luonteen hän jätti itsensä Jumalalle joko elääkseen tai kuollakseen, kumpi vain parhaiten palvelisi hänen rakastamansa asian etua. AT 199.2

Kun sanansaattajat olivat lähteneet, Jeesus puhui kansalle Johanneksesta. Vapahtajan sydän tunsi syvää myötätuntoa tuota uskollista todistajaa kohtaan, joka nyt oli suljettu Herodeksen vankityr- mään. Hän ei halunnut jättää kansaa siihen uskoon, että Jumala oli hylännyt Johanneksen tai että hänen uskonsa oli pettänyt koettelemuksen hetkellä. “Mitä te lähditte erämaahan katselemaan?” Hän kysyi. “Ruokoako, jota tuuli huojuttaa?” AT 199.3

Jordanin rannoilla kasvavat korkeat ruo'ot, jotka taipuivat jokaisen tuulenpuuskan mukaan, kuvasivat sattuvasti rabbiineja, jotka olivat arvostelleet ja tuominneet Johannes Kastajan toiminnan. He huojuivat sinne ja tänne yleisen mielipiteen tuulien mukaan. He eivät tahtoneet nöyryyttää itseään vastaanottamaan Johannes Kastajan sy- däntätutkivaa sanomaa, mutta peläten kansaa he eivät uskaltaneet julkisesti vastustaa hänen työtään. Mutta Jumalan sanansaattaja ei ollut tällainen pelkuri. Kansanjoukot, jotka kokoontuivat Jeesuksen ympärille, olivat nähneet Johanneksen toiminnan. He olivat kuulleet hänen pelottomasti nuhtelevan synnistä. Johannes oli puhunut yhtä suoraan itsevanhurskaille fariseuksille, papillisille saddukealaisille, kuningas Herodekselle ja hänen hovilleen, ruhtinaille ja sotilaille, publikaaneille ja talonpojille. Hän ei ollut horjuva ruoko, jota ihmisten kiitos tai ennakkoluulot saivat huojumaan. Vankilassa hän oli yhtä uskollinen Jumalalle ja yhtä innokas Hänen vanhurskautensa puoltaja kuin saarnatessaan Jumalan sanomaa erämaassa. Hän oli periaatteilleen uskollinen ja vuoren luja. AT 199.4

Jeesus jatkoi: “Vai mitä lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteisiin puettua? Katso, hienopukuiset ovat kuningasten kartanoissa.” Johannes oli kutsuttu nuhtelemaan aikansa synneistä ja kohtuuttomuudesta, ja hänen yksinkertainen pukunsa ja itsensäkieltävä elämänsä olivat sopusoinnussa hänen tehtävänsä luonteen kanssa. Komeat puvut ja tämän elämän ylellisyydet eivät kuulu Jumalan palvelijalle, vaan niille, jotka elävät “kuningasten kartanoissa”, tämän maailman mahtimiehille, joiden ovat valta ja rikkaus. Jeesus halusi kiinnittää huomiota siihen vastakohtaan, mikä oli Johanneksen vaatetuksen ja pappien ja hallitusmiesten pukimien välillä. Nämä virkamiehet pukeutuivat komeihin viittoihin ja kallisarvoisiin koristuksiin. He rakastivat loistoa, jonka avulla toivoivat häikäisevänsä kansan ja näin saavansa osakseen suurempaa huomiota. He olivat halukkaampia saavuttamaan ihmisten ihailun kuin sydämen puhtauden, joka voittaisi heille Jumalan suosion. Tällä he osoittivat, ettei heidän uskollisuutensa kuulunut Jumalalle, vaan tälle maailmalle. AT 200.1

“Vai mitä te lähditte?” sanoi Jeesus. “Profeettaako katsomaan? Totisesti, minä sanon teille: hän on enemmän kuin profeetta. Tämä on se, josta on kirjoitettu: AT 200.2

‘Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi,
ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi.’ AT 200.3

Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja.” Enkeli oli lausunut ilmestyessään Sakariaalle ennen Johanneksen syntymää: “Hän on oleva suuri Herran edessä.” Luuk. 1: 15. Mikä taivaan mielestä on todellista suuruutta? Ei se, mitä maailma pitää suurena, ei rikkaus, maine, jalo syntyperä tai henkiset lahjat itsessään. Jos älyn suuruus, johon ei liity mitään korkeampia hengenominaisuuksia, on kunnioituksen arvoinen, silloin meidän on tehtävä kunniaa Saatanalle, jonka vertaista älykkyydessä ei ole löytynyt ihmisten joukosta. Itsekkäisiin tarkoituksiin käytettynä suuri lahja tuo sitä suuremman kirouksen mukanaan. Jumala katsoo siveellistä arvoa. Rakkaus ja puhtaus ovat omi naisuuksia, jotka Hän asettaa korkeimmalle. Johannes oli suuri Herran silmissä, kun hän neuvoston lähettiläiden edessä, kansan edessä ja omien opetuslastensa edessä kieltäytyi etsimästä omaa kunniaansa ja viittasi sensijaan aina Jeesukseen luvattuna Messiaana. Hänen epäitsekäs ilonsa Kristuksen toiminnasta osoittaa korkeinta jaloutta, mikä ihmisessä voi ilmetä. AT 200.4

Ne, jotka olivat kuulleet hänen todistavan Jeesuksesta, lausuivat hänestä hänen kuolemansa jälkeen: “Johannes ei tehnyt yhtäkään tunnustekoa, mutta kaikki, mitä Johannes sanoi tästä, on totta.” Joh. 10: 41. Johanneksen tehtävään ei kuulunut kutsua tulta alas taivaasta tai herättää kuolleita, kuten Elia teki eikä käyttää Mooseksen ihmesauvaa Jumalan nimessä. Hänet oli lähetetty julistamaan Vapahtajan tuloa ja kutsumaan kansaa valmistautumaan Hänen tulolleen. Hän täytti tehtävänsä niin uskollisesti, että kun kansa muisteli, mitä hän oli heille opettanut Jeesuksesta, he saattoivat sanoa: “Kaikki, mitä Johannes sanoi tästä, on totta.” Mestarin jokaisen opetuslapsen tulisi antaa tällainen todistus Kristuksesta. AT 201.1

Messiaan edelläkävijänä Johannes oli “enemmän kuin profeetta”. Sillä kun profeetat olivat kaukaa nähneet Kristuksen tulemisen, Johanneksen oli sallittu katsella Häntä, kuulla taivaan todistavan, että Hän oli Messias, ja esittää Hänet Israelille Jumalan lähettämänä. Kuitenkin Jeesus sanoi: “Vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän.” AT 201.2

Profeetta Johannes oli yhdysside kahden eri järjestelmän välillä. Jumalan edustajana hän astui esiin osoittamaan lain ja profeettojen suhdetta kristilliseen järjestelmään. Hän oli vähäisempi valo, jota seuraisi suurempi. Johanneksen mieli oli Pyhän Hengen valaisema, jotta hän säteilisi valoa kansalle, mutta langenneelle ihmiselle ei ole koskaan loistanut tai koskaan tule loistamaan mikään muu valo niin kirkkaasti kuin se, joka säteilee Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä. Kristus ja Hänen tehtävänsä oli vain hämärästi käsitetty, sellaisina kuin ne vertauskuvallisesti esiintyivät uhritoimituksissa, jotka olivat vain todellisen varjo. Ei Johanneskaan ollut täysin käsittänyt Vapahtajan kautta saatavaa iankaikkista elämää. AT 201.3

Sitä iloa lukuunottamatta, jonka Johannes löysi elämäntehtävästään, hänen elämänsä oli ollut hyvin surunvoittoista. Hänen äänensä kuului harvoin muualla kuin erämaassa. Hänen osansa oli elää yksin. Eikä hänen sallittu nähdä oman työnsä tuloksia. Hänellä ei ollut etuoikeutta olla Kristuksen kanssa ja nähdä tuota suurta valoa seuraavan jumalallisen voiman ilmenemistä. Hän ei saanut nähdä sokeiden saavan näkönsä, sairaiden parantuvan, ja kuolleiden heräävän eloon. Hän ei nähnyt sitä valoa, joka loisti jokaisesta Kristuksen sanasta ja valoi kirkkauttaan ennustusten lupauksiin. Yähäisinkin opetuslapsi, joka näki Kristuksen voimateot ja kuuli Hänen sanansa, oli tässä mielessä paljon etuoikeutetumpi kuin Johannes Kastaja, ja siksi hänen sanotaan olleen tätä suurempi. AT 201.4

Niiden suurten väkijoukkojen välityksellä, jotka kuuntelivat Johanneksen julistusta, oli hänen maineensa levinnyt kautta maan. Hänen vangitsemisensa herätti suurta mielenkiintoa. Kuitenkin hänen moitteeton elämänsä ja hänen puolellaan oleva voimakas yleinen mielipide saivat uskomaan, ettei häntä vastaan käytettäisi mitään väkivaltaisia keinoja. AT 202.1

Herodes uskoi Johanneksen olevan Jumalan profeetan, ja hänellä oli vakaa aikomus päästää hänet vapaaksi. Mutta Herodiasta peläten hän lykkäsi aikomuksensa toteuttamista. AT 202.2

Herodias tiesi ettei hän suorilla toimenpiteillä koskaan saisi Herodesta suostumaan Johanneksen kuolemaan, siksi hän päätti toteuttaa tarkoituksensa salajuonen avulla. Kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin pidot valtion virkamiehille ja hovin ylimyksille. Silloin juhlittaisiin ja juotaisiin. Herodes ei silloin osaisi olla varuillaan, ja Herodias voisi vaikuttaa häneen mielensä mukaan. AT 202.3

Kun tuo suuri päivä koitti ja kuningas ylimyksineen mässäili ja juopotteli, Herodias lähetti tyttärensä juhlasaliin tanssimaan vieraiden huvittamiseksi. Salome oli nuoruutensa viehkeimmässä kukoistuksessa, ja hänen hekumallinen kauneutensa hurmasi ylhäiset juhlijat. Hovin naiset eivät tavallisesti esiintyneet näissä juhlissa, ja Herodes sai imartelevia kohteliaisuuksia, kun tämä Israelin pappien ja ruhtinaiden tytär tanssi vieraiden iloksi. AT 202.4

Kuningas oli viinin päihdyttämä. Intohimo sai vallan ja järki syrjaytettiin. Hän näki vain juhlasalin, remuavat vieraat, pitopöy- dän, helmeilevän viinin ja kimmeltävät valot sekä edessään tanssivan nuoren tytön. Hetken hurmassa hän halusi herättää huomiota tavalla, joka korottaisi häntä valtakuntansa päämiesten silmissä. Valalla vannoen hiin lupasi antaa Herodiaan tyttärelle mitä ikinä tämä pyytäisi, puoleen valtakuntaansa saakka. AT 202.5

Salome kiiruhti äitinsä luo kysymään, mitä hän pyytäisi. Vastaus AT 202.6

oli valmis: — Johannes Kastajan päätä. Salome ei tuntenut äitinsä sydämessä riehuvaa kostonhimoa, ja hän kauhistui tällaisen pyynnön esittämistä, mutta Herodiaan päättäväisyys voitti. Tyttö palasi esittäen hirveän pyynnön: “Minä tahdon, että nyt heti annat minulle lautasella Johannes Kastajan pään.” AT 203.1

Herodes hämmästyi ja kauhistui. Remuava ilonpito lakkasi, ja syntyi pahaenteinen hiljaisuus. Kuningas oli kauhuissaan ajatellessaan Johannes Kastajan hengiltä ottamista. Mutta hän oli antanut sanansa, eikä hän halunnut näyttää häilyväiseltä tai ajattelemattomalta. Vala oli tehty vieraiden kunniaksi, ja jos yksikin heistä olisi lausunut sanankin lupauksen täyttämistä vastaan, Herodes olisi iloiten säästänyt profeetan hengen. Hän antoi heille tilaisuuden puhua vangin puolesta. He olivat matkustaneet pitkiä matkoja kuullakseen Johanneksen saarnaavan, ja he tiesivät hänen olevan nuhteettoman miehen ja Jumalan palvelijan. Mutta vaikka tytön vaatimus oli heitä hätkähdyttänyt, he olivat liian tylsiä esittääkseen vastalausetta. Ei yksikään korottanut ääntään pelastaakseen taivaan sanansaattajan hengen. Nämä miehet olivat tärkeissä luottamustehtävissä, ja heillä oli raskas vastuu, ja kuitenkin he olivat antautuneet juhlimaan ja juopottelemaan, kunnes heidän aistinsa olivat tylsistyneet. Soiton ja tanssin huuma oli pannut heidän päänsä pyörälle, ja heidän omatuntonsa nukkui. Vaitiolollaan he julistivat Jumalan profeetalle kuolemantuomion tyydyttääkseen riettaan naisen kostonhimoa. AT 203.2

Herodes odotti turhaan päästäkseen vapaaksi valastaan, sitten hän vastahakoisesti käski surmata profeetan. Kohta Johannes Kastajan pää tuotiin kuninkaan ja hänen vieraittensa eteen. Nyt olivat ainiaaksi sulkeutuneet huulet, jotka olivat uskollisesti kehoittaneet Herodesta kääntymään syntielämästään. Tuon äänen ei koskaan enää kuultaisi kehoittavan ihmisiä parannukseen. Yhden yön juomingit olivat maksaneet erään suurimman profeetan hengen. AT 203.3

Miten usein ovatkaan syyttömät joutuneet uhraamaan henkensä niiden hillittömyyden tähden, joiden olisi pitänyt olla oikeuden vartijoita! Se, joka kohottaa huulilleen päihdyttävän maljan, tulee vastuunalaiseksi kaikesta siitä pahasta, mitä hän voi tehdä sen huumaa- van vaikutuksen alaisena. Tylsyttämällä aistinsa hän tekee itselleen mahdottomaksi tyynesti arvostella asioita tai omaksua selvää käsitystä oikeasta ja väärästä. Hän päästää Saatanan toimimaan hänen välityksellään viattomien sortamiseksi ja tuhoamiseksi. “Viini on pilkkaaja, väkijuoma remunpitäjä; eikä ole viisas kenkään, joka siitä hoipertelee.” Sanani. 20: 1. Tämän tähden “oikeus työnnetään takaperin,... ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi”. Jes. 59: 14, 15. Niitä, joilla on tuomiovalta lähimmäistensä hengen yli, on pidettävä syyllisinä rikokseen, silloin kun he lankeavat juopottelemaan. Kaikkien, jotka toimeenpanevat lakeja, tulee myös noudattaa lakia. Heidän tulee hillitä itsensä. Heidän tulee täysin hallita fyysillisiä, henkisiä ja siveellisiä voimiaan, jotta heillä olisi älyn terävyyttä ja korkea käsitys oikeudesta. AT 203.4

Johannes Kastajan pää vietiin Herodiaalle, joka otti sen vastaan pirullisella tyydytyksellä. Hän riemuitsi kostostaan ja ajatteli, ettei Herodeksen omaatuntoa enää vaivattaisi. Mutta Herodias ei saavuttanut toivomaansa onnea syntinsä seurauksena. Hänen nimensä tuli vihatuksi ja kammotuksi, ja Herodesta taas vaivasi katumus enemmän kuin olivat vaivanneet profeetan varoitukset. Johanneksen opetusten vaikutusta ei voitu vaientaa, vaan se oli ulottuva kautta kaikkien sukupolvien ajan loppuun asti. AT 204.1

Herodeksen synti oli aina hänen mielessään. Hän koetti lakkaamatta päästä rauhaan syyllisen omantuntonsa syytöksiltä. Hänen luottamuksensa Johannekseen ei ollut järkkynyt. Ajatellessaan hänen itsensäkieltävää elämäänsä, hänen vakavia, hartaita kehoituksiaan, hänen tervettä arvostelukykyään ja neuvojaan ja muistaessaan sitten, miten hän kuoli, Herodes ei voinut löytää lepoa. Hoitaessaan valtion asioita ja saadessaan kunniaa ihmisiltä hän säilytti kasvoillaan hymyn ja arvokkaan ilmeen, samalla kun säläsi sydämensä tuskan, sillä häntä painoi ainainen pelko, että hänen päällään lepäsi kirous. AT 204.2

Herodekseen olivat tehneet syvän vaikutuksen Johanneksen sanat, ettei Jumalalta voi salata mitään. Hän oli varma siitä, että Jumala oli läsnä joka paikassa, että Hän oli nähnyt pitohuoneen juomingit ja kuullut käskyn teloittaa Johannes, ja nähnyt Herodiaan voitonriemun ja miten hän herjasi nuhtelijansa katkaistua päätä. Ja moni asia, jonka Herodes oli kuullut profeetan huulilta, puhui nyt hänen omalletunnolleen selvemmin kuin Johanneksen saarnat erämaassa. AT 204.3

Kun Herodes kuuli Kristuksen teoista, hän oli erittäin huolestunut. Hän luuli Jumalan herättäneen Johanneksen kuolleista ja lähettäneen hänet vielä suuremmalla voimalla julistamaan synnin tuomiota. Häntä vaivasi alituinen pelko, että Johannes kostaisi kuolemansa langettamalla tuomion hänelle ja hänen huoneelleen. Herodes sai niittää sitä, minkä Jumala oli sanonut olevan seurauksena synnistä: “vapisevan sydämen, rauenneet silmät ja nääntyvän sielun. Ja sinun elämäsi näyttää sinusta olevan hiuskarvan varassa, yöt ja päivät sinä olet pelon vallassa etkä ole varma hengestäsi. Aamulla sinä sanot: ‘Jospa olisi ilta!’ ja illalla sanot: ‘Jospa olisi aamu!’ — sellaista pelkoa sinä tunnet sydämessäsi, ja sellaisia näkyjä sinä näet silmissäsi.” 5 Moos. 28: 65—67. Syntisen omat ajatukset ovat hänen syyttäjiään, eikä suurempaa kidutusta voi olla kuin syyllisen omantunnon syytökset, jotka eivät anna lepoa päivällä eivätkä yöllä. AT 204.4

Monen mielestä Johannes Kastajan kohtalo on salaperäisen hämärän peitossa. He kysyvät, miksi hänen piti jäädä kitumaan ja kuolemaan vankilaan. Meidän katseemme ei pysty tunkeutumaan tämän synkän kohtalon salaisuuksiin, mutta se ei voi järkyttää meidän luottamustamme Jumalaan, kun muistamme, että Johannes oli vain osallinen Kristuksen kärsimyksistä. Kaikki, jotka seuraavat Kristusta, saavat kantaa kärsimysten kruunua. Itsekkäät ihmiset tulevat varmasti ymmärtämään heitä väärin, ja heistä tulee Saatanan kiivaiden hyökkäysten maalitaulu. Hän on perustanut valtakuntansa tuhotakseen tämän uhrautuvaisuuden periaatteen, ja hän tulee taistelemaan sitä vastaan, missä sitä sitten ilmeneekin. AT 205.1

Johanneksen lapsuudelle, nuoruudelle ja miehuudelle oli ominaista lujuus ja siveellinen voima. Kun hänen äänensä kaikui erämaassa julistaen: “Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut Hänelle tasaisiksi” (Matt. 3: 3). Saatana pelkäsi valtakuntansa turvallisuuden puolesta. Synnin kauheus paljastettiin sellaisella tavalla, että ihmiset vapisivat. Saatanan valta murtui monessa, joka oli ollut hänen hallittavanaan. Hän oli väsymättä ponnistellut estääkseen Johannes Kastajaa jättämästä elämäänsä ehdoitta Jumalalle, mutta hän oli epäonnistunut. Eikä hänen ollut onnistunut voittaa myöskään Jeesusta. Saatana oli voitettu, ja hän raivosi kauheasti. Nyt hän päätti tuottaa Kristukselle surua lyömällä Johanneksen. Sen, jota hän ei ollut voinut houkutella syntiin, hän panisi kärsimään. AT 205.2

Jeesus ei tullut vapauttamaan palvelijaansa. Hän tiesi Johanneksen kestävän kokeen. Vapahtaja olisi ilomielin tullut Johanneksen luo kirkastamaan vankilan synkkyyttä omalla läsnäolollaan. Mutta Hänen ei tullut antaa itseään vihollistensa käsiin ja vaarantaa omaa tehtäväänsä. Mielellään Hän olisi vapauttanut uskollisen palvelijansa. Mutta tuhansien tähden, joiden myöhemmin täytyi kulkea vankilasta kuolemaan, Johanneksen oli tyhjennettävä marttyyrikuoleman malja. Kun Jeesuksen seuraajat joutuisivat kärsimään yksinäisissä vankityr- missä tai tulisivat miekalla surmattaviksi, kidutettaviksi tai roviolla poltettaviksi, näennäisesti Jumalan ja ihmisten hylkääminä, mikä tuki heidän sydämelleen olisikaan ajatus, että Johannes Kastaja, jonka uskollisuudesta Kristus itse oli antanut todistuksen, oli läpikäynyt samanlaisen kokemuksen! AT 205.3

Saatanan oli sallittu katkaista Jumalan sanansaattajan maallinen elämä, mutta sitä elämää, joka on “kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” ei tuhooja voinut saavuttaa. Kol. 3: 3. Hän riemuitsi voidessaan tuottaa surua Kristukselle, mutta hänen ei ollut onnistunut voittaa Johannesta. Itse kuolema vain siirsi hänet ainiaaksi pois kiusausten ulottuvilta. Tässä, taistelussa Saatana ilmaisi oman luonteensa. Koko maailmankaikkeuden edessä hän ilmaisi vihamielisyytensä Jumalaa ja ihmistä kohtaan. AT 206.1

Vaikka Johanneksen ei sallittukaan minkään ihmeen avulla vapautua, ei häntä kuitenkaan hylätty. Hänellä oli aina seuranaan taivaan enkeleitä, jotka selittivät hänelle Kristusta koskevia ennustuksia ja kirjoitusten kalliita lupauksia. Nämä olivat hänen turvansa, niinkuin ne tulivat olemaan Jumalan kansan turva myöhempinä aikoina. Johannes Kastajalle kuten kaikille hänen jälkeensä tuleville, annettiin vakuutus: “Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Matt. 28: 20. AT 206.2

Jumala ei koskaan johda lapsiaan toisin, kuin he haluaisivat tulla johdetuiksi, jos he voisivat nähdä lopun alusta ja sen tarkoituksen ihanuuden, jota he täyttävät Hänen työtovereinaan. Ei Eenok, joka otettiin ylös taivaaseen, eikä Elias, joka nousi sinne tulisissa vaunuissa, ollut suurempi tai kunnioitetumpi kuin Johannes Kastaja, joka kuoli yksin vankilassa. “Sillä teidän on suotu, Kristuksen tähden, ei ainoastaan uskoa Häneen, vaan myös kärsiä Hänen tähtensä.” Fil. 1: 29. Ja kaikista niistä lahjoista, joita taivas ihmiselle voi antaa, sisältää osallisuus Kristuksen kärsimyksiin tärkeimmän vastuunalaisuuden ja korkeimman kunnian. AT 206.3