SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Isän rakkaus

Jeesus näki selvästi, miten valittu kansa oli yli tuhatvuotisen historiansa aikana saanut osallistua Jumalan erityisestä suosiosta ja suojaavasta huolenpidosta. Tuolla oli Moorian vuori, jossa lupauksen poika vastustelematta antoi sitoa itsensä alttarille — esikuvana Jumalan Pojan uhrista. Siellä uskovien isälle vahvistettiin siunauksen liitto, suurenmoinen lupaus tulevasta Messiaasta. 1 Moos. 22: 9, 16—18. Tuolla Ornanin puimatantereelta taivasta kohti nousevan uhritulen liekit olivat saaneet hävittävän enkelin panemaan miekkansa tuppeen (1 Aikak. 21) — sopivana vertauskuvana Vapahtajan uhrista ja välitystyöstä syyllisten hyväksi. Jumala oli kunnioittanut Jerusalemia enemmän kuin mitään toista paikkaa maan päällä. Herra oli “valinnut Siionin”, hän oli “halunnut sen asunnoksensa”. Ps. 132:13. Täällä pyhät profeetat olivat aikojen kuluessa julistaneet varoituksen sanomiaan. Täällä papit olivat heiluttaneet suitsutusastioitaan, ja suitsutus- savu oli rukousten saattamana noussut Jumalan eteen. Täällä oli päivittäin vuodatettu uhrilampaiden verta, joka viittasi tulevaan Jumalan Karitsaan. ST 22.2

Täällä Herra oli ilmaissut läsnäolonsa armoistuimen yläpuolella olevassa kirkkauden pilvessä. Tuolla oli paikka, mihin salaperäisten, maan ja taivaan yhdistävien tikapuiden alapää oli laskettu (1. Moos. 28: 12; Joh. 1: 51), tikapuiden, joita pitkin Jumalan enkelit kulkivat ylös ja alas, ja jotka aukaisivat maailmalle tien kaikkeinpyhimpään. Jos Israel olisi kansana pysynyt uskollisena taivaalle, olisi Jerusalem säilynyt iäti Jumalan valittuna kaupunkina. Jer. 17: 21—25. Mutta tuon suositun kansan historia kertoo luopumuksesta ja kapinoinnista. Se oli torjunut taivaan armon, käyttänyt väärin etuoikeuksiaan ja laiminlyönyt tilaisuutensa. ST 23.1

Huolimatta siitä, että israelilaiset “pilkkasivat Jumalan sanansaattajia ja halveksivat hänen sanaansa ja häpäisivät hänen profeettojansa” (2 Aikak. 36: 16), Herra oli silti osoittanut heille olevansa “laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa”. 2 Moos. 34: 6. Huolimatta heidän toistuvista luopumuksistaan, hänen armonsa oli jatkanut vetoomuksiaan. Osoittaen hellempää rakkautta kuin isä tuntee poikaansa kohtaan, “Herra, heidän isiensä Jumala, lähetti, varhaisesta alkaen, vähän väliä heille varoituksia sanansaattajainsa kautta, sillä hän sääli kansaansa ja asumustansa”. 2. Aikak. 36: 15. Kun varoituksista, pyynnöistä ja nuhteista ei ollut apua, hän lähetti heille taivaan parhaimman lahjan, ei, hän tyhjensi koko taivaan tuossa yhdessä Lahjassa. ST 23.2

Itse Jumalan Poika lähetettiin puhuttelemaan katumatonta kaupunkia. Juuri Kristus oli tuonut Israelin kuin hyvän viinipuun pois Egyptistä. Ps. 80: 8. Hänen kätensä oli karkoittanut pakanat sen tieltä. Hän oli istuttanut sen hedelmälliselle kukkulalle. Hän oli ympäröinyt sen suojaavalla huolenpidollaan. Hän oli lähettänyt palvelijansa hoitamaan sitä. “Mitä olisi viinitarhalleni vielä ollut tehtävä”, hän huudahtaa, “jota en olisi sille tehnyt?” Jes. 5: 4. Vaikka se olikin vastoin odotuksia tuottanut rypäleiden sijasta villimarjoja, kuitenkin hän, yhä toivoen sen osoittautuvan hedelmälliseksi, saapui henkilökohtaisesti viinitarhaansa, voidakseen sen mahdollisesti pelastaa tuholta. Hän muokkasi sen maata, leikkasi ja hoiti sitä. Hän ponnisteli väsymättä pelastaakseen oman istutuksensa. ST 23.3

Kolmen vuoden ajan valon ja kirkkauden Herra oli liikkunut kansansa keskuudessa. Hän “vaelsi ympäri ja teki hyvää ja paransi kaikki perkeleen valtaan joutuneet”, sitoen särjettyjä sydämiä, päästäen vangittuja vapauteen, avaten sokeain silmät ja kuurojen korvat, parantaen rampoja, puhdistaen pitaalisia, herättäen kuolleita ja julistaen köyhille evankeliumia. Apt. 10: 38; Luuk. 4: 18; Matt. 11:5, Kaikille ihmisryhmille kuului hänen rakastettava kutsunsa: “Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Matt. 11: 28. ST 23.4

Vaikka hänelle palkittiin hyvä pahalla ja rakkaus vihalla (Ps. 109: 5), hän oli päättävästi toteuttanut rakkaudenpalvelustaan. Hän ei milloinkaan torjunut luotaan niitä, jotka etsivät hänen armoaan. Kodittomana vaeltajana, päivittäisenä osanaan puute ja pilkka, hän eli palvellakseen ihmisiä ja lievittääkseen heidän hätäänsä, pyytäen heitä vastaanottamaan elämän lahjan. Armon aallot, jotka löivät takaisin noista kovista sydämistä, vyöryivät yhä voimakkaampina kertoen säälivästä, sanomattomasta rakkaudesta. Mutta Israel oli hyljännyt parhaan Ystävänsä ja ainoan Auttajansa. Hänen rakkautensa vetoomukset oli hyljätty, hänen neuvonsa torjuttu, hänen varoituksiaan pilkattu. ST 24.1

Toivon ja anteeksiannon hetki oli nopeasti kulumassa loppuun ja Jumalan vihan malja, jonka vuodattamista oli niin kauan lykätty, oli täyttymäisillään. Luopumuksen ja kapinoinnin pitkänä aikakautena kerääntynyt pilvi oli jo pelottavan synkkä ja puhkeamaisillaan syyllisen kansan ylle. Mutta häntä, joka yksin olisi voinut pelastaa heidät tuolta uhkaavalta kohtalolta, he olivat ylenkatsoneet, moittineet, hyljänneet, ja pian he tulisivat hänet ristiinnaulitsemaan. Kristuksen riippuessa Golgatan ristillä Israelin päivä Jumalan siunaamana ja suosimana kansana olisi päättyvä. Yhden ainoankin sielun kadottaminen olisi onnettomuus, jota mitkään maailman rikkaudet tai aarteet eivät voisi korvata, mutta Kristuksen katsellessa Jerusalemia hän näki edessään kokonaisen kaupungin, kokonaisen kansakunnan tuomion — tuon kaupungin ja tuon kansan, joka kerran oli ollut Jumalan valitsema ja hänen omaisuuttaan. ST 24.2

Profeetat olivat itkeneet Israelin luopumusta ja sen syntien tuottamaa hirvittävää hävitystä. Jeremia toivoi, että hänen silmänsä olisivat kyynellähde, jotta hän voisi itkeä päivät ja yöt tyttären, hänen kansansa, kaatuneita ja Herran laumaa, joka oli viety vankeuteen. Jer. 9: 1; 13: 17. Miten syvää surua tunsikaan sitten hän, jonka profeetallinen katse näki, ei vain vuosia, vaan kokonaisia aikakausia! Hän näki surmanenkelin kohottavan miekkansa kohti kaupunkia, joka niin kauan oli ollut Jahven asuinpaikkana, öljymäeltä, samalta paikalta, jonka Tiitus joukkoineen myöhemmin miehitti, hän katseli yli laakson pyhiä temppelialueita pylväikköineen, ja kyynelten sumentamin silmin hän näki kauheassa tulevaisuudenkuvassa kaupungin muurit vihollisjoukkojen ympäröiminä. Hän kuuli sotajoukkojen askelten äänet, niiden järjestäytyessä taisteluun. Hän kuuli äitien ja lasten ääniä, heidän huutaessaan leipää piiritetyssä kaupungissa. Hän näki sen pyhien, kauniiden rakennusten, sen palatsien ja tornien joutuneen liekkien valtaan, ja siellä, missä ne kerran olivat seisoneet, hän näki vain savuavia raunioita. ST 24.3