SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Pilatuksen portailla

Vihdoin hän näki kaukaa seitsemän kukkulan kaupungin. Syvästi liikuttuneena hän heittäytyi maahan ja huudahti: “Pyhä Rooma, minä tervehdin sinua!” Hän meni kaupunkiin, kävi kirkoissa, kuunteli pappien ja munkkien esittämiä ihmeellisiä kertomuksia ja toimitti tunnollisesti kaikki vaaditut hartaudenharjoitukset. Kaikkialla hän näki asioita, jotka täyttivät hänet hämmästyksellä ja kauhulla. Hän näki vääryyden vallitsevan papiston kaikissa piireissä. Kun hän kuuli prelaattien puhuvan sopimatonta pilaa ja näki heidän karkeasti loukkaavan jumalanpalveluksen pyhyyttä, vieläpä messun aikana, valtasi hänet kauhu. Seurustellessaan munkkien ja kaupungin asukkaiden kanssa hän näki tuhlausta ja irstailua. Mihin tahansa hän kääntyikin, hän löysi pyhyyden asemesta pyhyyden loukkausta. “On mahdotonta kuvitella”, hän kirjoitti, “mitä syntejä ja häpeällisiä tekoja harjoitetaan Roomassa; ne täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin voi uskoa. Onkin tapana sanoa: Jos on olemassa helvetti, on Rooma rakennettu sen päälle; se on syvyyden kuilu, josta nousee kaikenlaisia syntejä.”^{66Emt. 2. kirja, 6. luku.} ST 129.1

Paavi oli käskykirjeessään hiljattain luvannut synninpäästön kaikille, jotka nousisivat polvillaan “Pilatuksen portaita” ylös. Väitettiin että Vapahtajamme kulki niitä pitkin jättäessään roomalaisen oikeussalin, ja että ne oli kuljetettu yliluonnollisella tavalla Jerusalemista Roomaan. Luther nousi eräänä päivänä hartain mielin näitä portaita, kun yhtäkkiä ukkosen kaltainen ääni tuntui sanovan hänelle: “Vanhurskas on elävä uskosta.” Room. 1: 17. Hän hypähti seisaalleen ja kiiruhti paikalta häpeän ja kauhun valtaamana. Tämä teksti ei koskaan kadottanut voimaansa hänen elämässään. Tästä hetkestä lähtien hän näki selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka petollista oli luottaa ihmistekoihin pelastus- keinoina ja kuinka välttämätöntä oli jatkuvasti uskoa Kristuksen ansioihin. Hänen silmänsä olivat auenneet eivätkä enää koskaan sulkeutuneet paavikunnan erehdysten suhteen. Kun hän käänsi kasvonsa pois Roomasta, oli hänen sydämensäkin kääntynyt siitä pois, ja siitä lähtien ero yhä suureni, kunnes hän lopulta katkaisi kaikki yhteydet paavilliseen kirkkoon. ST 129.2

Palattuaan Roomasta Luther sai Wittenbergin yliopistossa jumaluusopin tohtorin arvon. Nyt hänellä oli vapaus antautua täydellisemmin kuin koskaan ennen rakastamansa Pyhän Raamatun tutkimiseen. Hän oli juhlallisesti luvannut tutkia huolellisesti ja saarnata uskollisesti Jumalan sanaa, eikä paavien lausuntoja ja oppeja, koko elämänsä ajan. Hän ei ollut enää ainoastaan munkki ja professori, vaan valtuutettu Raamatun julistaja. Hänet oli kutsuttu paimeneksi ruokkimaan Jumalan laumaa, joka isosi ja janosi totuutta. Hän vakuutti, että kristityt eivät saa hyväksyä mitään muita oppeja kuin ne, jotka perustuvat Pyhään Raamattuun. Nämä sanat iskivät itse paavillisen vallan perustukseen. Ne sisälsivät uskonpuhdistuksen tärkeimmän periaatteen. ST 130.1

Luther näki, kuinka vaarallista oli ihmisten oppien korottaminen Jumalan sanan yläpuolelle. Hän hyökkäsi rohkeasti skolastikkojen jär- keilevää epäuskoa vastaan ja taisteli niitä filosofian ja teologian järjestelmiä vastaan, joilla niin kauan oli ollut määräävä vaikutus kansaan. Hän hylkäsi sellaiset opinnot, ei ainoastaan hyödyttöminä, vaan suorastaan vahingollisina, ja koetti kääntää kuulijainsa ajatukset viisaus- tieteilijäin ja jumaluusoppineiden viisasteluista profeettojen ja apostolien julistamiin ikuisiin totuuksiin. ST 130.2

Lutherin julistama sanoma oli kallisarvoinen niille suurille kuulija- joukoille, jotka syvällä hartaudella kuuntelivat hänen sanojaan. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sellaista opetusta. Iloinen sanoma Vapahtajan rakkaudesta sekä vakuutus anteeksiannosta ja rauhasta hänen sovittavan verensä kautta ilahduttivat heitä ja synnyttivät heissä kuolemattomuuden toivon. Wittenbergissä syttyi valo, joka oli leviävä kaikkiin maihin ja kirkastuva jatkuvasti aina ajan loppuun saakka. ST 130.3

Mutta valo ja pimeys eivät sovi yhteen. Totuuden ja valheen välillä on alituinen taistelu. Toisen tukeminen ja puolustaminen on toisen ahdistamista ja kukistamista. Vapahtajamme itse selitti: “En ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan” Matt. 10: 34. Luther sanoi muutamia vuosia uskonpuhdistuksen alkamisen jälkeen: “Jumala ei minua johda, vaan työntää eteenpäin, hän kantaa minua. En ole itseni herra. Haluaisin elää rauhassa, mutta minut on heitetty keskelle melskeitä ja mullistuksia”. ^{67Emt. 5. kirja, 2. luku.}Hänen tuntui olevan pakko ryhtyä taistelemaan. ST 130.4