SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä
Kestääkö rohkeus?
Mutta Wycliff ei peruuttanut; hän ei halunnut teeskennellä. Hän puolusti pelottomasti oppejaan ja torjui ahdistajainsa syytökset. Unohtaen itsensä, asemansa ja tilanteen, hän haastoi kuulijansa Jumalan tuomioistuimen eteen ja punnitsi heidän viisastelunsa ja petoksensa ikuisen totuuden vaa'alla. Neuvoston salissa tuntui Pyhän Hengen vaikutus. Jumalan voima oli kuulijain yllä. Heillä ei näyttänyt olevan voimaa jättää paikkaansa. Kuten nuolet Herran viinestä uskonpuhdistajan sanat lävistivät heidän sydämensä. Harhaoppisuutta koskevan syytöksen, jonka he olivat esittäneet häntä vastaan, hän vakuuttavalla voimalla sinkosi takaisin heitä itseään vastaan. Hän kysyi, kuinka he rohkenivat levittää erehdyksiään. Voiton vuoksi, tehdäkseen kauppaa Jumalan armolla, hän itse vastasi. ST 95.2
“Ketä vastaan luulette taistelevanne”, sanoi hän lopuksi; “vanhaa miestäkö vastaan, joka on haudan partaalla? Ei, vaan totuutta vastaan, joka on teitä väkevämpi ja voittaa teidät.” 30Wylie, mt. 2. kirja, 13. luku.Näin sanoen hän poistui kokouksesta, eikä kukaan hänen vastustajistaan koettanut häntä estää. ST 95.3
Wycliffin työ oli melkein päättynyt. Totuuden lippu, jota hän niin kauan oli kantanut, oli pian putoava hänen kädestään; mutta kerran vielä hänen oli todistettava evankeliumin puolesta. Totuutta oli julistettava vääryyden valtakunnan päälinnoituksesta. Wycliff kutsuttiin Roomaan tutkittavaksi paavin tuomioistuimen edessä, joka niin usein oli vuodattanut pyhien verta. Hän tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Kuitenkin hän olisi noudattanut kutsua, ellei halvauskohtaus olisi tehnyt hänelle ST 95.4
matkustamista mahdottomaksi. Mutta vaikka hänen ääntään ei voitu kuulla Roomassa, hän saattoi puhua kirjeellisesti, ja tämän hän päättikin tehdä. Pappilastaan uskonpuhdistaja lähetti paaville kohteliaan, kristillisessä hengessä kirjoitetun kirjeen, joka samalla oli ankara nuhde paavinistuimen komeudesta ja ylpeydestä. ST 95.5
“Minua ilahduttaa suuresti,” hän sanoi, “saada esittää ja selittää jokaiselle ihmiselle sitä uskoa, mikä minulla on, ja erikoisesti Rooman piispalle. Hän on varmaan valmis vahvistamaan mainitsemani uskon, jonka otaksun olevan terveen ja oikean, tai oikaisemaan sitä, jos se on väärä. ST 96.1
Ensiksi, minä ajattelen, että Kristuksen evankeliumi on koko Jumalan lain summa... Minä otaksun, että Rooman piispa, koska hän on Kristuksen sijainen täällä maan päällä, on ennen kaikkia muita velvollinen noudattamaan tätä evankeliumin lakia, sillä suuruus Kristuksen opetuslasten joukossa ei riipu maallisesta arvosta ja kunniasta, vaan Kristuksen elämän ja käytöksen uskollisesta seuraamisesta... Kristus oli vaelluksensa aikana täällä hyvin köyhä mies ja vältti kaikkea maallista valtaa ja kunniaa.” ST 96.2
“Kenenkään uskovaisen ei tule seurata paavia itseään tai jotakin pyhää miestä pitemmälle, kuin tämä seuraa Herraa Jeesusta Kristusta; sillä Pietari ja Sebedeuksen pojat herättivät närkästystä, kun he poiketen Kristuksen askelista tavoittelivat maallista kunniaa. Sentähden heitä ei tule seurata sellaisten erehdysten tekemisessä... ST 96.3
Paavin pitäisi jättää kaikki maallinen valta maallisille viranomaisille ja vakavasti kehottaa siihen koko papistoaan; sillä niin Kristus teki, varsinkin apostoliensa kautta. ST 96.4
Jos olen jossakin edellämainitussa kohdassa erehtynyt, tahdon suurimmalla nöyryydellä ottaa vastaan ojennuksen, jopa kuolemankin, jos välttämättömyys sitä vaatii. Jos voisin persoonallisesti tehdä oman tahtoni ja toivoni mukaan, tulisin varmasti Rooman piispan eteen. Mutta Herra on rangaissut minua sillä tavalla, että tämä on mahdotonta, ja hän on opettanut minua tottelemaan Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.” ST 96.5
Lopuksi hän sanoi: “Rukoilkaamme Jumalaa, että hän auttaisi paaviamme Urbanus VI: a toimimaan kuten hän alkoi, niin että hän papis- toineen seuraisi Herraa Jeesusta Kristusta elämässä ja vaelluksessa, ja että he tehokkaasti opettaisivat kansaa, niin että se uskollisesti seuraisi heitä tässä asiassa” 31John Foxe, Acts and Monuments, III,ss. 49, 50. ST 96.6
Täten Wycliff asetti paavin ja hänen kardinaaliensa eteen Kristuksen hiljaisuuden ja nöyryyden, näyttäen sekä heille että koko kristikunnalle eron heidän ja sen Mestarin välillä, jonka edustajia he väittivät olevansa. ST 96.7
Wycliff uskoi varmasti, että hän joutuisi elämällään maksamaan us kollisuutensa. Kuningas, paavi ja piispat olivat yhdessä päättäneet tuhota hänet, ja näytti varmalta, että hän viimeistään muutamien kuukausien kuluttua joutuisi polttoroviolle. Mutta hänen rohkeutensa oli horjumaton. “Miksi puhutte marttyyrikruunun etsimisestä kaukaa?” hän sanoi. “Saarnatkaa Kristuksen evankeliumia ylpeille prelaateille, niin varmasti kuolette marttyyreina. Mitä! Voisinko elää ja vaieta? En koskaan! Antaa iskun tulla, minä odotan sitä” 32D'Aubigne, mt. 17 kirja, 8. luku. ST 96.8
Mutta Jumalan kaitselmus suojeli vielä hänen palvelijaansa. Mies, joka koko elämänsä ajan oli rohkeasti puolustanut totuutta, ollen joka päivä hengenvaarassa, ei ollut kaatuva sen vihollisten vihan uhrina. Wycliff ei ollut milloinkaan koettanut suojella itseään, mutta Herra oli ollut hänen suojelijansa; ja nyt, kun hänen vihollisensa olivat varmoja saaliistaan, Jumalan käsi siirsi hänet pois heidän ulottuviltaan. Kun hän seurakunnassaan Lutterworthissa aikoi ruveta jakamaan Herran ehtoollista, hän kaatui halvauksen kohtaamana ja kuoli pian sen jälkeen. ST 97.1
Jumala oli määrännyt Wycliffille työn. Hän oli pannut totuuden sanan hänen suuhunsa ja asettanut vartijat hänen ympärilleen, jotta tämä sana tulisi kansalle. Hän suojeli hänen elämäänsä ja jatkoi hänen vaikutustaan, kunnes suuren uskonpuhdistuksen perustus oli laskettu. ST 97.2
Wycliff astui esiin pimeän ajan hämäryydestä. Hänellä ei ollut ketään edelläkävijää, jonka työtä hän olisi voinut käyttää uskonpuhdistus- järjestelmänsä muodostamiseen. Herätettynä Johannes Kastajan tavoin suorittamaan erityistä lähetystyötä hän oli uuden aikakauden sanansaattaja. Hänen esittämässään totuuden järjestelmässä oli sellainen sopusointu ja täydellisyys, jota hänen jälkeensä tulleet uskonpuhdistajat eivät ylittäneet eivätkä jotkut heistä edes saavuttaneet sata vuotta myöhemmin. Perustus oli niin leveä ja syvä, runko niin luja ja oikein suunniteltu, ettei hänen jälkeensä tulleiden tarvinnut sitä uudestirakentaa. ST 97.3