SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä
Totuuden lähteelle
Myöskin opiskelijat yliopistoissa tulivat petetyiksi munkkien väärien esitysten johdosta ja antoivat houkutella itsensä jäseniksi heidän veljeskuntiinsa. Monet katuivat myöhemmin tätä askelta nähdessään, että olivat pilanneet oman elämänsä ja tuottaneet surua vanhemmilleen; mutta kun he kerran olivat joutuneet paulaan, heidän oli mahdotonta saada takaisin vapauttaan. Monet vanhemmat, peläten munkkien vaikutusta, kieltäytyivät lähettämästä poikiaan yliopistoon. Opiskelijain lukumäärä suurissa opiskelukeskuksissa väheni huomattavasti. Koulut riutuivat, ja tietämättömyys pääsi valtaan. ST 87.1
Paavi oli antanut näille munkeille vallan kuunnella synnintunnustuksia ja antaa syntejä anteeksi. Tästä tuli suuren turmeluksen lähde. Halukkaina lisäämään tulojaan munkit olivat niin auliit antamaan synninpäästön, että kaikenlaatuiset pahantekijät tulivat heidän luokseen, ja sen seurauksena mitä rumimmat paheet lisääntyivät nopeasti. Sairaat ja köyhät jätettiin kärsimään, kun ne lahjat, joilla olisi voitu lievittää heidän hätäänsä, annettiin munkeille, jotka uhkaamalla vaativat almuja kansalta ja julistivat jumalattomiksi ne, jotka eivät antaneet lahjoja heidän veljeskunnilleen. Vaikka vakuuttivat olevansa köyhiä, munkit rikastuivat jatkuvasti, ja heidän komeat rakennuksensa ja herkulliset pöytänsä tekivät kansan jatkuvan köyhtymisen sitäkin ilmeisemmäksi. Viettäen aikaansa ylellisyydessä ja huvituksissa he lähettivät sijaisinaan kansan keskuuteen tietämättömiä miehiä, jotka osasivat vain kertoa ihmeellisiä juttuja, pyhimystaruja ja piloja kansan huvittamiseksi ja saattamiseksi yhä täydellisemmin munkkien ansaan. Kuitenkin munkit säilyttivät otteensa taikauskoisiin ihmisiin ja saivat heidät uskomaan, että kaikki uskonnollinen velvollisuus sisältyi paavin ylivallan tunnustamiseen, pyhien palvontaan ja lahjojen antamiseen munkeille ja että tämä riitti varmistamaan heille paikan taivaassa. ST 87.2
Oppineet ja hurskaat miehet olivat turhaan työskennelleet saadakseen aikaan parannusta näissä munkkien veljeskunnissa; mutta Wycliff, jolla oh selvempi näkemys, iski pahan juureen, selittäen että itse järjestelmä oli väärä ja vaatien sitä hävitettäväksi. Syntyi keskustelua ja tehtiin kysymyksiä. Kun munkit kulkivat ympäri maata myyden paavin ane- kirjeitä, alkoivat monet epäillä, oliko mahdollista ostaa syntien anteeksiantoa rahalla, ja he kysyivät, eikö heidän tulisi etsiä anteeksiantoa Jumalalta ennemmin kuin Rooman paavilta.23Katso huom. 12.Monet tulivat levottomiksimunkien saaliinhimosta, jota ei näyttänyt voitavan koskaan tyydyttää. “Rooman papit ja munkit”, he sanoivat, “syövät meitä niinkuin syöpä. Jumalan täytyy pelastaa meidät, muutoin kansa häviää”.24D'Aubigne, mt. 17. kirja, 7. luku.Peittääkseen ahneuttaan nämä kerjäävät munkit väittivät seuraavansa Vapahtajan esimerkkiä. He selittivät että Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät kansan antamilla almuilla. Tämä väite koitui vahingoksi heidän asialleen, sillä se johti monet tutkimaan Raamattua saadakseen tietää totuuden — tulos, jota Rooma vähimmin toivoi. Ihmisten huomio kiintyi totuuden lähteeseen, jota se koetti pitää salassa. ST 88.1
Wycliff alkoi kirjoittaa ja julkaista kirjasia munkkeja vastaan, ei kuitenkaan niin paljon halusta ruveta väittelemään heidän kanssaan kuin kiinnittääkseen kansan huomiota Raamatun ja sen Alkuunpanijan opetuksiin. Hän selitti, ettei paavilla ollut suurempaa valtaa antaa syntejä anteeksi tai julistaa pannaan kuin tavallisillä papeilla ja ettei ketään ihmistä voi oikeudenmukaisesti julistaa pannaan, ellei hän ensin ole vetänyt päälleen Jumalan tuomiota. Hän ei olisi voinut tehokkaammalla tavalla ryhtyä hajottamaan sitä hengellisen ja maallisen vallan jättiläis- rakennusta, jonka paavi oli pystyttänyt ja jossa miljoonien sielut ja ruumiit olivat vangittuina. ST 88.2
Wycliff kutsuttiin uudelleen puolustamaan Englannin valtion oikeuksia Rooman tunkeilua vastaan; ja kun hänet oli nimitetty kuninkaan lähettilääksi, hän vietti kaksi vuotta Alankomaissa neuvotellen paavin asiamiesten kanssa. Täällä hän joutui yhteyteen ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten kirkonmiesten kanssa; hänellä oli tilaisuus katsoa kulissien taakse ja saada tietoja monista asioista, joista hän Englannissa olisi jäänyt tietämättömäksi. Hän oppi paljon sellaista, joka antoi pontta hänen myöhemmälle toiminnalleen. Näissä paavin hovin edusta jissa hän näki pappisvallan todellisen luonteen ja tarkoitukset. Hän palasi Englantiin jatkamaan aikaisempaa opetustyötään julkisemmin ja innokkaammin kuin ennen, selittäen, että ahneus, ylpeys ja petos olivat Rooman epäjumalia. ST 88.3
Eräässä kirjasessaan hän sanoo paavista ja hänen rahankerääjistään: “He riistävät meidän maaltamme köyhien elatuksen ja tuhansia markkoja vuodessa kuninkaan rahoja maksuna sakramenteista ja hengellisistä asioista, joka kaikki on simonian inhottavaa harhaoppisuutta, ja pakottavat koko kristikunnan suosimaan ja ylläpitämään tätä harhaoppisuutta. Todellakin, vaikka meidän maassamme olisi suuri kultakunnas, eivätkä ketkään muut ottaisi siitä kuin tuo ylpeä, maailmanmielinen pappien rahankerääjä, tämä kunnas tulisi ajanmittaan kulutetuksi loppuun, sillä hän riistää lakkaamatta meidän maaltamme rahaa eikä lähetä tilalle muuta kuin Jumalan kirouksen simoniastaan.”25John Lewis, History of the Life and Sufferings of J. Wiclif, s. 37. ST 89.1
Pian Wycliffin Englantiin palaamisen jälkeen kuningas nimitti hänet Lutterworthin kirkkoherraksi. Tämä oli vakuutus siitä, ettei kuningas ainakaan ollut tyytymätön hänen suorasukaisiin esityksiinsä. Wycliffin vaikutus tuntui niinhyvin hovin toiminnoissa kuin kansan uskon kehittymisessä. ST 89.2
Paavi ryhtyi pian ankariin toimenpiteisiin häntä vastaan. Kolme bullaa lähetettiin Englantiin, yksi yliopistolle, yksi kuninkaalle ja yksi papistolle, ja kaikissa määrättiin välittömästi ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin harhaopin opettajan vaientamiseksi. 26WYCLIFF (s. 89). — Wycliffiä vastaan julkaistujen paavillisten bullien alkuperäisteksti sekä englanninkielinen käännös on julkaistu mm. teoksissa J. Dahmus, The Prosecution of John Wyclyf (Yale University Press, New Haven, 1952) ss. 35—49; John Fox, Acts and Monuments of the Church, (Pratt Townsend, Lontoo, 1870) III, ss. 4—13. Yhteenveto näistä Canterburyn arkkipiispalle, kuningas Edwardille ja Oxfordin yliopiston kanslerille lähetetyistä bullista on mm. seuraavissa teoksissa: Merle D'Aubigne, The History of the Reformation in the Sixteenth Century (Blackie and Son, Lontoo, 1885) IV, s. 93; August Neander, General History of the Christian Religion and Church (Crocker and Brester, Boston, 1862) V, ss. 146, 147; George Sergeant, History of the Christian Church (Frederick Publishing House, Dallas, 1948), s. 323 Gotthard V. Lechler, John Wyc- liffe and His English Precursors (The Religious Tract Society, Lontoo, 1878), ss. 162—164; Philip Schaff, History of the Christian Church, (Chas. Scriner’s Sons, New York, 1915) V, s. 317.Ennen bullain saapumista olivat kuitenkin piispat innoissaan määränneet Wycliffin tulemaan heidän tutkittavakseen. Mutta kaksi valtakunnan mahtavimmista ruhtinaista seurasi häntä oikeuteen ja kansa, joka piiritti rakennuksen ja tunkeutui sisälle, säikähdytti tuomarit niin, että oikeudenkäynti toistaiseksi lakkautettiin ja uskonpuhdistaja sai poistua rauhassa. Vähän sen jälkeen kuoli Edward III, jota prelaatit hänen vanhoilla päivillään koettivat saada vastustamaan uskonpuhdistajaa, ja Wycliffin entinen suojelija tuli valtakunnan kuninkaaksi. ST 89.3
Mutta kun paavin bullat saapuivat, antoivat ne koko Englannille jyrkän määräyksen kerettiläisen vangitsemisesta. Tämä menettelytapa viittasi suoraan polttoroviolle. Näytti varmalta, että Wycliffin täytyi pian joutua Rooman kostonhimon uhriksi. Mutta Hän, joka muinoin sanoi: “Älä pelkää Abram! Minä olen sinun kiipesi” (1 Moos. 15: 1), ojensi nytkin kätensä suojelemaan palvelijaansa. Kuolema ei kohdannut uskonpuhdistajaa, vaan paavia, joka oli määrännyt hänet surmattavaksi. Gregorius XI kuoli, ja kirkonmiehet, jotka olivat kokoontuneet Wycliffin kuulustelua varten, hajaantuivat. ST 89.4
Jumalan kaitselmus ohjasi edelleenkin tapahtumien kulkua siten, että uskonpuhdistus voi kehittyä. Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin kaksi kilpailevaa paavia. Kaksi toisiaan vastaan taistelevaa valtaa, jotka molemmat väittivät olevansa erehtymättömiä, vaati kuuliaisuutta. 27Ks. huom. 5.Kumpikin kutsui oikeauskoisia auttamaan taistelussa toista vastaan, vahvistaen vaatimuksiaan vastustajiin kohdistetuilla kauheilla kirouksilla ja auttajille luvatuilla taivaallisilla palkinnoilla. Tämä tapahtuma heikensi suuresti paavillisen kirkon voimaa. Kilpailevilla puolueilla oli kylliksi tekemistä hyökätessään toistensa kimppuun, ja Wycliff sai jonkin aikaa olla rauhassa. Syytökset ja kirkonkiroukset lentelivät paavista paaviin, ja verta vuodatettiin virtanaan heidän vastakkaisten vaatimustensa tueksi. Rikokset ja häpeälliset teot tulvivat yli kirkon. Sillävälin uskonpuhdistaja rauhallisessa turvapaikassaan Lutterworthissa teki ahkerasti työtä kääntääkseen ihmisten katseet taistelevista paaveista rauhan Ruhtinaaseen, Jeesukseen. ST 90.1
Tämä hajaannus sekä kaikki siitä johtuva riita ja turmelus valmistivat tietä uskonpuhdistukselle, avaamalla kansan silmät näkemään, mitä paavikunta todella oli. Julkaisemassaan kirjasessa “Paavien skismasta” Wycliff kehotti kansaa harkitsemaan, eivätkö nuo kaksi pappia puhuneet totta tuomitessaan toisensa antikristuksiksi. “Jumala”, hän sanoi, “ei sietänyt kauemmin, että vihollinen hallitsi vain yhdessä sellaisessa papissa, vaan... jakoi vallan kahdelle, niin että ihmiset Kristuksen nimessä voisivat helpommin voittaa ne molemmat.”28R. Vaughan, Life and Opinions of John de Wycliffe, II, s. 6. ST 90.2
Mestarinsa tavoin Wycliff saarnasi evankeliumia köyhille. Hän ei tyytynyt levittämään valoa ainoastaan omien seurakuntalaistensa halpoihin koteihin Lutterworthissa, vaan päätti viedä sen Englannin kaikkiin osiin. Saadakseen tämän aikaan, hän perusti saarnaajaseuran. Sen jäseniksi otettiin yksinkertaisia, hurskaita miehiä, jotka rakastivat totuutta ja joiden suurimpana haluna oli sen levittäminen. Nämä miehet menivät kaikkialle, julistaen sanaa toreilla, suurten kaupunkien kaduilla ja maaseudun kujilla. He menivät vanhusten, sairaiden ja köyhien luo ja selittivät heille Jumalan armon iloista sanomaa. ST 90.3
Teologian professorina Oxfordissa Wycliff saamasi Jumalan sanaa yliopiston saleissa. Ylioppilaille, joita hän opetti, hän esitti totuutta niin uskollisesti, että he nimittivät häntä evankeliumin tohtoriksi. Mutta hänen elämänsä suurin työ oli Raamatun kääntäminen englanninkielelle. Teoksessa “Raamatun totuudesta ja merkityksestä” hän ilmaisi aikovansa kääntää Raamatun, niin että jokainen ihminen Englannissa voi omalla äidinkielellään lukea Jumalan ihmeellisistä töistä. ST 90.4
Mutta hänen työnsä keskeytyi pian. Vaikka hän ei vielä ollut kuuttakymmentä vuotta vanha, olivat lakkaamaton uurastus, tutkimustyö ja vihollisten hyökkäykset heikentäneet hänen voimiaan ja vanhentaneet hänet ennenaikaisesti. Hän sairastui vakavasti. Tämä tuotti munkeille suurta iloa. He luulivat hänen katkerasti katuvan sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt kirkolle, ja kiiruhtivat hänen makuuhuoneeseensa kuuntelemaan hänen tunnustustaan. Neljän uskonnollisen järjestön edustajat yhdessä neljän siviiliviranomaisen kanssa kokoontuivat hänen luokseen, luullen hänen olevan kuolemaisillaan. “Kuolema on huulillasi”, he sanoivat; “tunnusta virheesi ja peruuta meidän läsnäollessamme kaikki, mitä olet sanonut meidän vahingoksemme”. Uskonpuhdistaja kuunteli hiljaa. Sitten hän pyysi palvelijaansa kohottamaan häntä vuoteessa ja katsoen vakavasti peruutusta odottaviin vieraisiinsa hän sanoi varmalla, voimakkaalla äänellä, joka niin usein oli pannut heidät vapisemaan: “Minä en kuole, vaan elän ja teen jälleen tiettäväksi munkkien pahoja töitä.”29D'Aubigne, mt. 17. kirja, 7. luku.Säikähtyneinä ja hämillään he kiireesti poistuivat huoneesta. ST 91.1