SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Emmauksen tiellä

Opetuslapset olivat yhä irroittamattomasti kiintyneet rakastettuun Mestariinsa. Ja kuitenkin heidän mielensä oli epävarmuuden ja epäilyn vallassa. Ahdistuksessaan he eivät muistaneet Kristuksen sanoja edessä olevasta kärsimisestään ja kuolemastaan. Olisivatko he voineet joutua kokemaan sellaista surua ja pettymystä, jos Nasaretin Jeesus olisi ollut oikea Messias? Tämä kysymys vaivasi heitä Vapahtajan maatessa haudassaan kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisen sapatin toivottomat tunnit. ST 332.5

Vaikka murheen synkkä yö oli näiden Jeesuksen seuraajien yllä, eivät he kuitenkaan olleet hyljätyt. Profeetta sanoo: “Jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni... Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa.” “Jos minä sanoisin: Peittäköön minut pimeys... niin ei pimeyskään olisi sinulle pimeä; yö valaisisi niinkuin päivä, pimeys olisi niinkuin valkeus.” Jumala on sanonut: “Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus.” “Minä johdatan sokeat tietä, jota eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoiksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” Miika 7: 8, 9; Ps. 139: 11, 12; 112: 4; Jes. 42: 16. ST 333.1

Se sanoma, jota opetuslapset olivat julistaneet Herran nimessä, oli joka suhteessa oikea, ja ne tapahtumat, joihin se viittasi, esiintyivät niin ikään. He olivat julistaneet: “Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Kun “aika” oli täyttynyt — Danielin 9. luvussa mainitut 69 viikkoa, jotka ulottuivat Messiaaseen, “voideltuun” — Kristus oli saanut Hengen voitelun, sittenkun Johannes oli kastanut hänet Jordanissa. Ja “Jumalan valtakunta”, jonka he sanoivat tulleen lähelle, vahvistettiin Kristuksen kuoleman kautta. Tämä valtakunta ei ollut, niin kuin heitä oli opetettu uskomaan, maallinen valtakunta. Se ei myöskään ollut se tuleva katoamaton valtakunta, joka perustetaan, kun “valtakunta ja valta ja valtakuntien voima kaiken taivaan alla annetaan Korkeimman pyhien kansalle”; se iankaikkinen valtakunta, jossa “kaikki vallat palvelevat häntä ja ovat hänelle alamaiset”. Dan. 7: 27. Raamatussa käytetään sanontaa “Jumalan valtakunta” merkitsemään sekä armon että kirkkauden valtakuntaa. Armon valtakunnasta puhuu Paavali Hebrealaiskirjeessään. Viitattuaan Kristukseen, armolliseen väli-mieheemme, joka säälii meidän heikkouksiamme, apostoli jatkaa: “Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon.” Hebr. 4: 16. Armon istuin (engl. kään.: valtaistuin) edustaa armon valtakuntaa; sillä missä on valtaistuin, siellä on myös valtakunta. Monissa vertauksissaan Kristus käyttää sanontaa “taivasten valtakunta” osoittamaan Jumalan armon työtä ihmisten sydämissä. ST 333.2

Samoin kirkkauden valtaistuin edustaa kirkkauden valtakuntaa; ja tätä valtakuntaa tarkoitetaan Vapahtajan sanoilla: “Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat.” Matt. 25: 31, 32. Tämä valtakunta kuuluu tulevaisuuteen; sitä ei perusteta ennen Kristuksen toista tulemista. ST 334.1

Armon valtakunta perustettiin heti ihmisen lankeemuksen jälkeen, syntisen suvun lunastamista varten laaditun suunnitelman mukaan. Se oli silloin olemassa Jumalan suunnitelmassa ja lupauksissa; ja uskon kautta ihmiset voivat tulla sen alamaisiksi. Mutta vasta Kristuksen kuolemassa se lopullisesti vahvistettiin. Vielä lähetystyöhönsä ryhtymisen jälkeen Vapahtaja olisi voinut, ihmisten uppiniskaisuuteen ja kiit-tämättömyyteen kyllästyneenä, perääntyä Golgatalle vievältä tieltään. Getsemanessa kärsimysten malja vapisi hänen kädessään. Vielä silloinkin hän olisi voinut pyyhkiä verisen hien otsaltaan ja jättää syyllisen suvun hukkumaan synteihinsä. Jos hän olisi tämän tehnyt, ei langennut ihminen olisi voinut pelastua. Mutta kun Vapahtaja antoi henkensä ja viimeisillä hengenvedoillaan huusi: “Se on täytetty”, silloin pelastussuunnitelman toteutuminen oli varma. Silloin syntiin langennneille esivanhemmillemme Eedenissä annettu pelastuksen lupaus vahvistettiin. Armonvaltakunta, joka sitä ennen oli ollut Jumalan lupauksen varassa, vahvistettiin lopullisesti. ST 334.2

Täten Kristuksen kuolema, jonka opetuslapset luulivat lopullisesti tuhonneen heidän toivonsa, teki sen ikuisesti varmaksi. Samalla kun se tuotti heille katkeran pettymyksen, se oli parhain todistus siitä, että heidän uskonsa oh ollut oikea. Tapahtuma, joka oli täyttänyt heidät surulla ja epätoivolla, avasi toivon oven jokaiselle Aadamin lapselle, ja se on kaikkina aikoina ollut kaikille uskollisille Jumalan palvelijoille tulevan elämän ja ikuisen onnen perustuksena. ST 334.3

Opetuslasten pettymyskin edisti Jumalan äärettömän armon tarkoitusperien täyttymistä. Vaikka Hän, joka puhui sillä tavalla, ettei ihminen ole koskaan niin puhunut, oli voittanut heidän sydämensä jumalallisella armollaan ja opetuksensa voimalla, oli heidän Jeesukseen kohdistuvan rakkautensa puhtaan kullan seassa maallisen ylpeyden ja itsekkään kunnianhimon ala-arvoista seosta. Vieläpä pääsiäisjuhlalle varatussa salissa, sinä juhlallisena hetkenä, jolloin heidän Mestarinsa astui Getsemanen varjoon, heidän välillään syntyi “kiista siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi.” Luuk. 22: 24. He kuvittelivat mielessään valtaistuinta, kruunua ja osakseen tulevaa kunniaa, hetkenä, jolloin heidän edessään oli Getsemanen puutarhan, oikeussalin ja Golgatan ristin häpeä ja tuska. Heidän ylpeytensä ja maallinen kunnianhimonsa oh saanut heidät hellittämättömästi pitämään kiinni aikansa väärästä opista ja jättämään huomioon ottamatta Vapahtajan sanat, jotka osoittivat hänen valtakuntansa todellisen luonteen ja viittasivat hänen kärsi-ykseensä ja kuolemaansa. Heidän erehdyksensä vei hyvin vaikeaan, mutta välttämättömään koetukseen, jonka Jumala salli heidän ojennuksekseen. Vaikka opetuslapset olivat väärin ymmärtäneet sanomansa merkityksen ja pettyneet toiveissaan, olivat he kuitenkin julistaneet sitä sanomaa, jonka Jumala oli heille antanut, ja Herra tahtoi palkita heidän uskonsa ja kunnioittaa heidän kuuliaisuuttaan. Heille uskottiin ylösnousseen Vapahtajan ihanan evankeliumin julistaminen kaikille kansoille. Tähän työhön valmistumista varten heidän sallittiin joutua sellaisiin koettelemuksiin, jotka tuntuivat heistä niin katkerilta. ST 334.4

Ylösnousemuksen jälkeen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen Emmauksen tiellä. “Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.” Luuk. 24: 27. Opetuslapset innostuivat. Usko heräsi. He “uudestisyntyivät elävään toivoon” jo ennenkuin Jeesus ilmaisi itsensä heille. Hänen tarkoituksenaan oli valaista heidän ymmärrystään ja kiinnittää heidän uskonsa “lujaan profeetalliseen sanaan”. Hän toivoi totuuden juurtuvan syvälle heidän sydämiinsä, ei ainoastaan hänen henkilökohtaisen todistuksensa perusteella, vaan myös niiden kumoamattomien todistusten kautta, joita esittivät seremonialain vertauskuvat ja varjot sekä Vanhan testamentin ennustukset. Oli välttämätöntä, että Kristuksen seuraajilla oli järjellinen usko, ei vain heidän itsensä tähden, vaan myös sentähden, että voisivat esittää maailmalle tietoa Kristuksesta. Ja ensimmäisenä toimenpiteenä tässä tiedon jakamisasiassa Jeesus kiinnitti opetuslastensa huomion “Moosekseen ja profeettoihin”. Sellaisen todistuksen ylösnoussut Vapahtaja antoi Vanhan testamentin kirjoitusten arvosta ja merkityksestä. ST 335.1

Mikä muutos tapahtuikaan opetuslasten sydämissä, kun he jälleen näkivät rakastetun Mestarinsa kasvot! Luuk. 24: 32. Täydellisemmässä merkityksessä kuin koskaan ennen he olivat nyt “löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet”. Epävarmuus, tuska ja epätoivo väistyivät täydellisen varmuuden ja valoisan uskon tieltä. Ei ole mikään ihme, että he hänen taivaaseenastumisensa jälkeen “olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa”. Kansa, joka tunsi vain Vapahtajan häpeällisen kuoleman, odotti näkevänsä heidät surullisina, hämmentyneinä ja pettyneinä; mutta heissä näkyi vain iloa ja riemua. ST 335.2

Minkä valmistuksen nämä opetuslapset olivatkaan saaneet edessään olevaa työtä varten! He olivat läpikäyneet vaikeimman koetuksen, mihin heidän oli mahdollista joutua, ja olivat nähneet, miten, ihmisten päätellessä kaiken romahtaneen, Jumalan sana oli voitokkaasti mennyt täytäntöön. Mikä tämän jälkeen enää voisi lannistaa heidän uskoaan tai jäähdyttää heidän rakkautensa intoa? Syvimmässä surussa heillä oli voimallinen lohdutus, toivo, joka oli “ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja”. Hebr. 6: 19. He olivat olleet Jumalan viisauden ja voiman todistajina, ja olivat varmoja siitä, “ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme”. “Näissä kaikissa”, he sanoivat, “me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” Room. 8: 38, 39, 37. “Herran sana pysyy iankaikkisesti.” 1 Piet. 1: 25. “Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.” Room. 8: 34. ST 336.1

Herra sanoo: “Eikä minun kansani joudu häpeään, iankaikkisesti.” Jooel 2: 26. “Ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.” Ps. 30: 5. Kun nämä opetuslapset ylösnousemuspäivänä kohtasivat Vapahtajan, ja heidän sydämensä olivat palavat, kun he kuuntelivat hänen sanojaan; kun he katselivat hänen päätään, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat heidän tähtensä haavoitetut; kun Jeesus ennen taivaaseen astumistaan vei heidät Betaniaan ja kädet kohotettuina siunaamaan sanoi heille: “Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia” sekä lisäsi: “Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä” (Mark. 16: 15; Matt. 28: 20); kun luvattu Lohduttaja tuli heihin helluntaipäivänä ja heidät puettiin voimalla korkeudesta ja uskovat saivat syvästi kokea taivaaseen astuneen Herran läsnäoloa, olisivatkohan he silloin — vaikka heidänkin tiensä kulki, kuten hänenkin, uhrausten ja marttyyrikuoleman kautta — vaihtaneet hänen armonsa evankeliumin julistamisen ja sitä seuraavan “vanhurskauden seppeleen”, jonka he saisivat hänen tullessaan, maallisen valtaistuimen kunniaan, jota he olivat toivoneet aikaisempana opetuslapsikautenaan. Hän, “joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme”, oh antanut heille kärsimystensä osallisuuden mukana ilonsa yhteyden — ilon “saattaa paljon lapsia kirkkauteen”, sanomattoman ilon, “iankaikkisen kirkkauden”, johon, Paavalin sanojen mukaan, “tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme” ei ole verrattavissa. ST 336.2

Niiden opetuslasten kokemusta, jotka saarnasivat “valtakunnan evankeliumia” Kristuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä, vastasi hänen toisen tulemuksensa julistajien samanlainen kokemus. Niin kuin opetuslapset lähtivät saarnaamaan: “Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle”, niin myös Miller ja hänen toverinsa julistivat, että pisin ja viimeinen Raamatun ilmoittama ajanjakso oli päättymäisillään, tuomio lähellä ja iankaikkinen valtakunta oven edessä. Opetuslasten aikaa koskeva julistus perustui Danielin kirjan 9. luvun seitsemäänkymmeneen viikkoon. Millerin ja hänen tovereittensa julistama sanoma ilmoitti, milloin päättyivät Dan. 8: 14: ssa mainitut 2300 päivää, joista 70 viikkoa muodostaa osan. Molemmat sanomat perustuivat saman suuren profeetallisen ajanjakson eri osien päättymiseen. ST 337.1