Päivästä Päivään

VALOA VARJOJEN KESKELLÄ, 15. kesäkuuta

»Vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa lau-peutta suuressa armossansa. Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia.» Välit. 3: 32, 33. PP 189.1

Kuudentoista ikäisenä joutui vanhin poikani tautivuoteeseen.* Hänen tapaustaan pidettiin kriittisenä, ja hän pyysi meitä vuoteensa viereen ja sanoi: “Isä ja äiti, teidän tulee olemaan vaikea erota vanhimmasta pojastanne. Jos Herra näkee hyväksi pitää minut hengissä, niin teidän vuoksenne olen siitä hyvilläni. Jos elämäni päättyminen nyt on minulle hyväksi ja hänen nimensä kunniaksi, sanon vain: Sieluni asiat ovat kunnossa. Isä, mene sinä yksinäsi, ja äiti, mene sinä yksinäsi, ja rukoilkaa. Sitten saatte vastauksen Vapahtajani tahdon mukaisesti, jota rakastatte ja jota minäkin rakastan.” Hän pelkäsi, että jos rukoilisimme yhdessä, se vahvistaisi myötätun-toamme niin, että pyytäisimme sellaista, mikä Herran mielestä ei olisi parasta suoda. Emme saaneet mitää vahvistusta sille toiveelle, että poikamme parantuisi. Hän kuoli täysin luottaen Jeesukseen, Vapahtajaamme. Hänen kuolemansa oli meille kova isku, mutta siinä oli voitto kuolemassakin, sillä hänen elämänsä oli kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. PP 189.2

Ennen vanhimman poikani kuolemaa oli pienokaiseni kuolemansairaana. Rukoilimme ja arvelimme, että Herra säästäisi rakkaamme. Mutta suljimme hänenkin silmänsä kuolon uneen ja laskimme hänet lepäämään Jeesuksessa kunnes elämän Antaja tulee herättämään rakastettunsa ihanaan kuole-mattomuuteen. PP 189.3

Sitten puolisoni, uskollinen Jeesuksen Kristuksen palvelija, joka oli seissyt vierelläni kolmekymmentäkuusi vuotta, otettiin minulta pois, ja niin jäin yksin jatkamaan työtä. Hän nukkuu Jeesuksessa. Minulla ei ole kyyneleitä vuodatettaviksi hänen haudalleen. Mutta miten kaipaankaan häntä! - PP 189.4

Herra on usein antanut minun ymmärtää, että monet pienokaiset lasketaan lepoon ennen ahdingon ajan tuloa. Tulemme näkemään lapsemme jälleen. Saamme tavata heidät ja tuntea heidät taivaan kartanoissa. Luottakaa Herraan älkääkä pelätkö! ³⁵ PP 189.5

* Sisar Whiten henkilökohtaisesti kokema suru on tässä esitetty rohkaisemaan kaikkia, jotka joutuvat menettämään rakkaitaan. PP 189.6